Kotini

Elämäni ensimmäinen lifestyle-päivitys, en kestä!

Muutin uuteen asuntoon viime syksynä asuttuani vanhassa paikassa kolme vuotta. Asunto on sukulaiseni, joka etsi uutta vuokralaista. Olen kotiutunut oikein hyvin, täällä on miellyttävän rauhallista mutta kaikki paikat ovat tosi lähellä. Esimerkiksi yliopistolle on alle vartin kävelymatka.

En ole mikään innokas sisustaja, joten sisustusvinkkejä tämä postaus tuskin tarjoaa, mutta halusin esitellä kotini :) 

Makuu- ja olohuone. Pidän paljon räsymatoista, ja tämä matto on isovanhempien perua. Sängyllä on äidin tekemä jättityyny, joka on mukava selän takana.

Sängyn alla säilytän palapeliä ison pahvialustan päällä.

Yöpöydälle kerääntyy helposti kirjoja... Kehyksissä on Afrodite-kortti, jonka sain tukihenkilöltäni, kun hän lopetti. Afrodite kuvastaa hänen mukaansa hyviä ominaisuuksiani.

Kirjahylly, alhaalla CD:t. Kehyksissä on mietelauseita, joista saa voimaa päivään.

Telkkaria katselen sängyn päältä.

Työpöytä, kerrankin siisti! 

Koulukirjoja ja kandin lähdemateriaalia, huoh.

Makuuhuone ikkunasta katsottuna.

 Käytävä makuuhuoneen ja keittiön välissä. Tällä käytävällä kylpyhuone ja vaatehuone. Kylpyhuone on aika huonossa kunnossa, mutta se remontoidaan kesällä!

Keittiö.

 Talvella syön paljon mandariineja, jotta saan vitamiineja jaksaakseni kaamoksessa. Vieressä
joulutähti.

 Keittiön pöytä.

Tällainen opiskelijaluukku! Ei ihmeellinen, mutta tykkään. :) Sisustus on omannäköinen, eli olen yrittänyt saada kotiin paljon värejä piristämään. 

- Mira

Sillä välin Pariisissa

Perjantai, 13. marraskuuta 2015

Saavuin pitkästä aikaa kotiin vanhempieni luo. Viikko oli ollut tosi raskas: olin tehnyt paljon koulutöitä, ollut myöhään yöhön jossakin ulkona ja niin edelleen. Raskaan viikon päätteeksi tuntui ihanalta päästä kotiin maaseudun rauhaan, tuttujen ja turvallisten seinien suojaan. Purin laukkuni lähes tyhjään huoneeseeni. Toden totta, vanhemmat olivat säästäneet huoneeni siellä, vaikka käyn nykyään ani harvoin kotona. Eipä siellä olekaan muuta kuin sänky.

Pitkän päivän päätteeksi lähdin metsikköön pienelle kävelylle. Metsässä oli jo pimeää, mutta se ei minua pelottanut, miksi olisi, tunnen metsän hyvin. Lenkin jälkeen kävin rentouttavassa saunassa. Sitten laittelin iltapalaa ja nautin kaikista kodin antimista: verrattuna opiskelijaboksini varantoihin kotona nautittu runsas iltapala tuntui suorastaan juhla-aterialta.

Kello oli vasta kahdeksan, mutta olin jo valmis nukkumaan. Kävin villasukat jalassa vuoteeseen, ja vaikka muut vielä touhusivat olohuoneissa ja keittiössä, nukahdin helposti ja nopeasti.

Samoihin aikoihin se alkoi.

Lauantai, 14. marraskuuta 2015

Yöllä heräsin, ehkä kolmelta. Minulla on siihen taipumusta. Koska en heti saanut unta, nappasin puhelimen ja aloin selata Instagramia. Ensimmäiseksi silmiini osui kuva, jossa Eiffel-torni ja rauhanmerkki on yhdistetty. Kuva oli minusta kaunis, joten tykkäsin siitä. Mutta samoja kuvia alkoikin tulla lisää, ja Eiffel-torneja muutenkin. Kurtistin kulmiani ja avasin uutissivuston. Sen jälkeen minua ei nukuttanut senkään vertaa. 140 kuollutta, niin silloin sanottiin.

Nukahdin ehkä kuudelta, nousin yhdeksältä. Kävin keittiöön aamupalalle, isäpuoli luki sanomalehteä, joka oli sinä aamuna auttamattoman vanha.

"Oletteko jo kuulleet uutisia?" minä kysyin.

"Vain mitä lehdessä lukee", isäpuoli vastasi.

"Ranskassa on ollut suuri terrori-isku, yli sata kuollutta."

Äitikin palaili tyytyväisenä juoksulenkiltä, isäpuoli kertoi uutiset.

"Odotinkin jo, milloin heräämme taas tällaiseen uutisaamuun."

Illalla lähdin tapaamaan isää ja äitipuolta. Olin tosi vastentahtoinen, sillä tiesin, mitä on tulossa. Joimme kahvit vielä kaikessa rauhassa, sitten aloimme katsoa uutisia. Lähetyksen loppupuolella se tapahtui ja äitipuoli alkoi puhua.

"Nyt saa mutiaiset lähteä tiehensä Euroopasta", hän ilmoitti. "Rajat kiinni vaan ISISiltä ja muilta terroristeilta. Tiesihän sen taas, etteivät ne mutanaamat täällä osaa olla."

Televisiossa haastateltiin tummaihoista miestä, joka oli selvinnyt ammuskelusta.

"Olisipa vaan osunut päähän", äitipuoli naureskeli miehelle.

Tein sinä iltana jotain poikkeuksellista. Yleensä olen vaan hiljaa näiden keskutelujen aikana, koska olen niin sovitteleva; en halua riitaa.

Nousin ylös.

"Mä tästä lähden", sanoin reippaasti kesken äitipuolen jonkin vihamielisen kommentin. Eikä sen enempiä selittelyjä, kengät jalkaan ja ulos ja autoon. Anteeksi, isä, mutta en jaksanut. Nämä tapaukset vaikuttavat minuun aina niin vahvasti, enkä toivo, että niiden keskellä ihmiset asettuvat toisiaan vastaan. Toivon, että voisimme pitää yhtä.

Olin kaikesta huolimatta onnellinen, että sain olla kotona niinä kauheina päivinä. Rakkaan perheeni luona. Tunsin oloni turvalliseksi, ja äidin ja isäpuolen luona sain sitä tukea, jota meistä kukin tarvitsi. Siellä minua ei pelottanut, se on minun kotini.

Rakkautta!

Mira

Ime persettä, koululiikunta

Ostin syksyn alussa yliopistoliikunnan kausikortin ja olen käynytkin ahkerasti jumpissa. Kaksi ystävääni aloitti taannoin kansantanssin ja polkkaa nyt aivan innoissaan vähintään kerran viikossa. Toinen ystäväni on viimein uskaltautunut salille pohdittuaan asiaa ensin muutaman vuoden.

Meitä kaikkia yhdistää yksi asia: koululiikunta on vienyt meiltä halun ja uskalluksen liikkua.

Olen aina pohtinut koululiikunnan tavoitteita. Kouluhan nyt laitoksena on sellainen, että se valmistaa meitä elämään, tarjoaa yleistietoa ja opettaa, miten voimme olla kunnon kansalaisia. Onko koululiikunnan tarkoitus siis myös kannustaa meitä liikkumaan aikuisiällä, niin että pysyisimme terveinä emmekä kuormittaisi terveydenhuoltojärjestelmää?

Jos tämä on koululiikunnan tarkoitus, niin toteutus on mennyt aivan pieleen.

Sillä ajatelkaa nyt: yrität parhaasi, mutta et saa hyvin heitettyä koria tai sinulla on vaikeuksia saada lentopallo verkon yli - se näkyy numerossasi, joka osoittaa, että olet aivan paska; oppilaiden käsketään jakautua kahteen joukkueeseen, ja sinut valitaan viimeisenä, sillä et ole joukkueen kapteenin kaveri - ymmärrät vähemmästäkin, että olet ihan paska; koulun kovikset tuuppivat sinut jalkapallopelissä, potkivat ja lyövät, eikä opettaja puutu siihen, koska se kuuluu asiaan; sinulle naureskellaan, kun tanssit, koska näytät kuulemma tyhmältä - ja tunnet olevasi täysi paska. Uimaan meneminen on kaikkein kamalinta, koska silloin luokkakaverit näkevät vartalosi, joka sinua hävettää, tunnet itsesi entistä rumemmaksi ja toki myös ihan paskaksi.

Kun et kykene täydelliseen urheilusuoritukseen jossain lajissa, ajattelet, ettei liikunta ole sinua varten. Siis mikään liikunta. Et tietenkään kehtaa mennä jumppaan, koska joku voi katsoa ja nauraa ja arvostella. Ehkä ajattelet myös, että jumppatunnilla kaikki muut ovat niin hyväkuntoisia ja kauniita ja seksikkäitä, ettet voi mennä sinne niiden sekaan.

Kun ensimmäistä kertaa uskalsin mennä zumbaan viime talvena, hämmästyin: ihan tavallisia ihmisiähän siellä tunnilla oli! Löysin sitä kautta oman liikuntalajini, ohjatut tanssitunnit. Siellä saa tehdä omaan tahtiin, ohjaaja muistuttaa usein, että tärkeintä on pitää hauskaa ja nauraa itselleen, jos menee pieleen. Eikä siellä kukaan oikeasti katsele suoritustasi, kaikki keskittyvät vain omaansa. Toisin on koululiikunnassa, jossa luokkakaverit vahtivat kuin haukat, milloin joku on ihan paska ja räkättävät sitten kuorossa, koska heillä ei ole muuta tekemistä.

Muutamat huonossa kunnossa olevat ja myös ylipainoiset tuttavani ovat sanoneet, etteivät ikinä kehtaa mennä liikkumaan, koska joku sitten katsoo, että tuossa se läski yrittää liikkua. Tällä perusteella liikkumaan ei ole asiaa, jos et ole jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ja kuinka voit koskaan olla hyvässä kunnossa, jos et saa mennä liikkumaan?

Liikuntatunneilla pelataan usein jotain joukkuelajia, koripalloa tai jalkapalloa tai muuta. Tosin tyttöjen tunneilla harjoitellaan ensin tekniikoita, koska tytöt eivät osaa vain pelata. Pojat pelaavat aina koko tunnin. Kaikki eivät ole joukkuepelaajia, kaikki eivät uskalla juosta pallon perään toisten tuupittaviksi. Epäröinti tulkitaan siksi, että olet ihan paska.

Koululiikunta on siis tosi joukkuelajikeskeistä, ja jos se ei ole joukkuelajikeskeistä, se on suorituskeskeistä. Ajat, hyppyjen pituudet ja tekniikat laitetaan tarkkaan ylös ja niiden perusteella vedetään johtopäätös, onko liikkuja hyvä, keskiverto vai se ihan paska. Hyvällä ololla tai kunnossa pysymisellä ei koululiikunnassa ole sijaa.

Itse pidin aina Cooperin testistä, sillä siinä kilpailtiin vain itseään vastaan. Toisille taas on jäänyt suuret traumat juuri siitä. Minusta tämä osoittaa hyvin vain sen, että liikkujoina olemme erilaisia.

Muistan, miten liikunnanopettaja kerran nöyryytti minua lentopallotunnilla. Olen aina ollut huono lajeissa, joissa pitää heittää. Jos en olisi ollut varhaisteini - lapsi - olisin ehkä uskaltanut lähteä pois tunnilta ja kannella jollekulle, mutta en tietenkään niin tehnyt, sillä tajusin tosiasian: olin ihan paska. Ala-asteella taas opettajalla oli vahvasti omat suosikkinsa, joista käskettiin ottaa mallia. Opettaja sanoikin usein, että olisittepa te kaikki niin kuin Rosa. Kerran tunnilla pallo osui minua kipeästi päähän, mutta opettaja käski vain lopettaa vetistelyn ja jatkaa. Sellainen urheilumaailma on!

Sama opettaja opetti siskoani ja antoi tämänkin ymmärtää, että sinusta ei ole mihinkään. Nykyään siskoni juoksee maratonia ja ohjaa HIIT-corea.

Minua, kuin myös tuttaviani, on auttanut se, että olemme löytäneet oman lajimme. Minä uinnin ja jumpat, toinen kansantanssin, kolmas salin. Joku toinen uskaltaa viimein mennä lenkille pelkäämättä arvostelua. Käymme jumpissa ja tanssissa ja lenkillä mittaamatta tuloksia tai vertaamatta kehenkään toiseen. Vertailusta kesti kauan päästä irti.

Leikin ajatuksella: mihin kaikkeen olisimme pystyneet, jos koululiikunta ei olisi lytännyt meitä?

Koululiikuntatuntien perusteella en olisi ikinä aiemmin uskonut sitä, minkä tänä vuonna olen oppinut: liikuntahan on hauskaa!

(Sarjakuva Tulva-lehdestä 1/2015)

Work out because you love your body,

not because you hate it <3

- Mira

Älä laihduta, jotta

Juttelin eilen nuoren tytön kanssa, joka suri kiusaamista koulussa. Hän on niin lihava ja saa kuulla siitä päivittäin. Lisäksi hän on jotenkin kömpelö ja tukka sellainen maantienruskea, ja finnejäkin kasvaa. Hänestä on kurjaa, miten häntä tuupitaan ja hänelle huudellaan, mutta kun kysyin, onko asiaan puututtu, hän pudisti päätään. "No ei kai nyt, mähän olen läski ja kamala. Ne kertoo vaan tosiasioita. Olisihan se noloa mennä jonnekin opettajalle selittämään, että ne sanoo mua läskiks, koska mähän oon."

Tyttö on 14 ja ehkä 150 senttiä pitkä. Lyön vetoa, että hän kasvaa vielä pituuttakin. Hänellä on leveä lantio ja nuoren tytön pyöreyttä. En puhuisi lihavuudesta, josta tyttö silmät kirkkaina puhuu ja selvästi uskoo, että asia on näin.

Ja entä, vaikka tyttö olisi lihava? Sittenkö häntä saisi luvan kanssa potkia? Eikö hänellä olisi - ole - oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen, jos hän olisi joidenkin mielestä kamalan näköinen?

Jos soittaisin kouluun, tilanne vain pahenisi. Läski yrittää vaatia oikeuksia, jotka eivät hänelle kuulu. Olen tosi surullinen.

Yritän laihduttaa, tyttö sanoi. Yritän parhaani.

Niin, minä arvaan sen. Varmaan jätät aterioita väliin ja illalla ehkä ahmit nälkäisenä, kun et kestä. Neljätoistavuotias. Ja miksi hän sitten laihduttaa? Senkin voin arvata.

Jotta saisi olla rauhassa ja ihmisarvoinen, että muut jättäisivät rauhaan eikä häntä enää katsottaisi niin pahasti tai säälien. Että hän pääsisi ikätoveriensa kanssa samalle viivalle ja voisi puhua niistä jutuista joista he puhuvat, uskottavasti, olla mukana niissä. Että olisi oikeus negatiivisiinkin tunteisiin, kun nyt tuntuu, että kaikki näkevät vain tuon ns. ylipainon.

Kyllä minä tiedän, minäkin olen nainen ja minäkin olen ollut neljätoista.

Naisilla on muitakin syitä laihduttaa. Toiset haluavat saada vanhempansa ylpeiksi, kun jotkut eivät yhtään kestä, että tytär näyttää tuolta. Ehkä jotkut haluavat saada ihastuksen pään kääntymään ja tietävät, ettei ihastus katsoisi heitä päin, kun he näyttävät tältä. Toiset tahtovat kelvata ennen kaikkea itselleen, eikä se onnistu, jos painoa on näin ja näin paljon. Ja jotkut katselevat ystäviään toivoen, että voisivat olla yhtä hoikkia kuin nämä. Toiset eivät uskalla mennä lääkäriin pelätessään, että lääkäri sanookin pahasti painosta eikä keskity muuhun ongelmaan, koska usein ajatellaan, että ylipainoisen ihmisen ongelmat johtuvat kaikki painosta. Jotkut ehkä laihduttavat, jotta kehtaisivat mennä uimarannalle.

Monet luulevat, että heistä tulee onnellisia, jos he ovat hoikkia kuin ne elinvoimaisen näköiset lehtien mallit, joiden sisäelimet ovat koetuksella.

Yksikään näistä syistä ei ole hyvä. Ei toisten ihmisten takia pidä itseään rääkätä eikä muokata.

Ei toisen ihmisen koon kommentoiminen ole mikään vitsi. Niistä, jotka kommentoivat, nuo kommentit voivat ehkä tuntua vitseiltä, mutta ne jäävät kiinni pitkäksikin aikaa. Monenikäisiin naisiin, mutta ennen kaikkea nuoriin, jotka vielä etsivät paikkaansa. Jotkut sitten laihduttavat, mutta vielä useammat vain surevat omaa kokoaan ja ahdistuvat siitä.

Älä laihduta, jotta kelpaisit toisille. Jos on pakko laihduttaa, laihduta itsesi vuoksi. Mutta ole silloinkin armollinen itsellesi, aina.

Olet kaunis <3

Pidäthän itsestäsi huolen

En minä aina ole vahva.

Eilenkin esimerkiksi itkin hississä, että olenpa huono ja epäonnistunut. Joskus olen herkkusieniä pilkkoessa viiltänyt sormeen kivuliaasti ja siksi kironnut elämäni. Jonkun ilkeähköä sanomista saatan vatvoa sängyssä illalla ennen nukahtamista. Edelleen huomaan miettiväni, mitä pahaa joku ilkeä sanoisi virheestäni tai sanomisistani. Stressaavassa tilanteessa jopa ajattelen, että jospa vain pakenen, lukitsen oven, kääriydyn peittoon tai hukuttaudun kylpyvaahtoon enkä koskaan enää nouse.

Nousen kuitenkin.

Edellisessä postauksessa pohdin, miten toisinaan teen itsestäni vähän hölmön, kun heittäydyn tilanteisiin mitään ajattelematta, nauran kovaan ääneen tai kerron typeriä juttuja itsestäni. Ehkä muiden silmissä olen tosi itsevarma, kun pystyn sillä tavalla tekemään, mokaamaan esitelmän sitä murehtimatta tai tanssimaan nolosti ja sen semmoista. Ei niissä mitään. Epävarma itsestäni olen toisenlaisissa tilanteissa. En ajattele, että pidetäänköhän minua nyt tosi nolona. Sen sijaan ajattelen, että ärsyttääköhän noita nyt se, miten tuon itseäni julki enkä tajua edes hävetä. Epävarmuus iskee myöhemmin illalla sängyssä. Jospa ne saavat tarpeekseen? Jospa ne eivät kestä minua tällaisena?

Monen silmissä olen selviytyjä, mikä on hieno juttu, mutta aina en tahdo olla vahva ja itsenäinen. Joskus toivon, että olisin muillekin se pieni ja avuton, joksi itseni tunnen. Muistan erään ystävän kerran sanoneen, että vaikea uskoa että sulla mitään ongelmia on, kun olet aina niin iloinen. Se sai minut ymmälleni, minä kun en koskaan tuntenut oloani erityisen iloiseksi saati nauttinut koskaan olla missään, missä en ole sataprosenttisen turvassa. Esitänkö minä sitten, piirrän kasvoilleni sen tappavan vaarallisen hymyn, jonka takana tuhannet nuoret naiset ovat tuhonneet salaa itseään? En osaa sanoa.

Joskus pelkään, että luon muillekin sitä kuvaa itsestäni selviytyjänä, joka aina jaksaa. Neuvon kärkkäästi muita, että ajattele mikä itsellesi on parasta, mutta en toteuta sitä omalla kohdallani. Helppohan sitä on muita neuvoa. Jokin tietysti on vinossa ihmisissä ja maailmassa ylipäätään, jos pitää säännöllisesti muistuttaa, että pidäthän itsestäsi huolen. Ympärilläni on monia samanlaisia nuoria naisia, tomeria ja touhukkaita, heidän tiedetään selviävän, joten heiltä ei kysellä kuulumisia. He kyselevät muilta kuulumisia. Joskus heiltä pitäisi kysyä painokkaasti: kuinka sinä olet jaksellut?

Pari kertaa olen saanut raivarin, kun olen kyllästynyt itsestäni luomaan harhakuvaan selviytyjänä. Olen suuttunut muille, kun he eivät näe sen lävitse. Ei heille tule mieleen kysyä - minulla menee aina hyvin.

Tosiasia on, että minä olen selviytyjä. Me keskustelimme siitä juuri terapiassa. Kokemus itsestäni on, että lennän jotenkin muita matalammalla enkä ole yhtä itsenäinen. Mutta minähän juuri olen itsenäinen. Minun on ollut pakko olla. Jotenkin vain näen asian aina niin, etten ole selvinnyt yhtä hyvin kuin toiset, kun vertailen itseäni Facebooki perusteella vaikkapa samaa lukiota käyneisiin. Missä tässä sitten pitäisi oikein olla, mitä pitäisi tehdä? Jotkut ovat saaneet jo lapsen. En minä edes tahtoisi lasta vielä. Toiset ovat kihloissa, joo, he ovat seurustelleet lukiosta lähtien ja ovat edelleen yhdessä. Mutta ei niin voi kaikille käydä, useimmille ei käy, ja mitä sitten?

Lukiossa toki oli kova kilpailu. Kilpailtiin siitä, kuka elää kaikkein mielenkiintoisinta elämää, kuka kokee aikuisuuden jutut kuten seksin ja kovan kännin ja yökerhon ja pilvenpolton ja autoilun ensimmäisenä ja tosimmin. Kenellä on kerrottavana siisteimmät tarinat panemisesta auton takapenkillä tai oksentamisesta ojanpientareelle kello viisi? Nyt voisi vähän vanhempana katsella ympärilleen, että mitä siitäkin kilpailusta jäi käteen. Kaikkea sitä totta totisesti on kokeiltu, enkä minä ainakaan kaipaa teiniaikojen makealla Euroshopper-siiderillä vedettyjä kännejä tai Facebook-eroilua yhtään.

Ja mitä sitä vertaamaan, ainakaan Facebookin perusteella? Minä olen mennyt läpi masennuksesta, elämä on ollut tyhjäkäynnillä kaksi vuotta. Ei sitä näe Facebook-profiilistani eikä valokuvistani. Ehkä niin on käynyt muillekin, että kiiltokuvamaisesti hymyilevä lukiokaveri käy läpi samoja asioita ja tuskailee, kun hänen kuvitellaan olevan täydellinen ja selviytyjä, eikä hän tunne itseään sellaiseksi. Meillä kaikilla on omat taistelumme, eivätkä ne näy päälle.

Eikä elämästä anneta arvosanoja. Ei tämä ole mikään kenraaliharjoitus.

Tästä se alkaa

Aloitin tänään uuden blogin. Se tuntuu jännittävältä ja jotenkin merkittävältä. Olen jo pitkään kirjoittanut blogia, mutta tämä blogi on oikeastaan kaikkein eniten minua, sillä kerron tässä elämästäni enkä piiloudu nimimerkin taakse.

No niin. Aloitetaan. Olen 22-vuotias nainen, tai ehkä tyttö. Joskus tuntuu, että olen vielä pieni tyttö. Olen turkulainen opiskelija, tuleva äidinkielenopettaja tai kenties suomen kielen opettaja. En vielä oikein tiedä. Tykkään opiskelusta, opiskelupaikastani ja -kaupungistani. Olen syntynyt Turussa, asunut vaan aikuiseksi muualla. Ehkäpä syntymäpaikan vuoksi tahdoin tänne opiskelemaankin, tai tykkään ainakin ajatella niin. Kotikaupungissani kävin läpi helvetin enkä siksi tahdo palata. Tällä hetkellä asun Kupittaalla, neliöitä on 33, kouluun kivenheitto ja vieressä kaunis puisto. Vietän usein aikaa kahviloissa.

Elämä on ainainen ihmettelyn aihe. En koskaan kyllästy siihen. Tahdon ymmärtää tätä maailmaa ja ihmisiä ympärilläni. Millaista elämäni siis on? Yliopisto-opiskelija, aika tavallinen opiskelija-asunto, viinilasillisia, joskus bileitä, harrastuksia, ihmissuhteita ja solmuja, vähän rikkinäinen sydän (enimmäkseen toimiva), hymyjä ja kyyneleitä.

Olen tavallaan tosi sosiaalinen, ehkä olen jopa ekstrovertti. Puhun paljon ja vitsailen, teen hassuja asioita jos minun tekee mieli ja jopa nolaan itseni antaumuksella. Sellainen tekee minut onnelliseksi. Rakastan itseäni ja kehoani parhaani mukaan. Ei se aina helppoa ole, älkää käsittäkö väärin. Mutta siihen pyrin ja sisimmässäni uskon, että jokaisen pitäisi pitää itsestään hyvää huolta.

Ärsytän monia ihmisiä olemalla oma itseni mitään peittelemättä. Minua on inhottu, koska en inhoa itseäni siitäkään huolimatta, etten ehkä täytä länsimaisia kauneusihanteita. En myöskään ole niin vaatimaton kuin naisen kuuluisi olla. Luulen, että ihmiset kammoksuvat itsensä kanssa sinut olevia ihmisiä, koska eivät itse pidä itsestään riittävästi. Uskon, että jos ihmiset vaalisivat positiivista energiaa, moni ongelma ratkeaisi. Itsensä rakastaminen ja itserakkaus ovat ihan eri asioita. Itseään rakastava ihminen kohtelee myös muita hyvin. Itseään inhoava ihminen kohtelee muita huonosti. Minulle on tärkeää saada muut tuntemaan itsensä tärkeiksi, riittäviksi ja rakastetuiksi.

Koska rakastan heittäytyä, minulle tärkeä harrastus on tanssi. En sano olevani millään lailla hyvä. Itse asiassa josku olen jopa surkea, koska en ole kovin notkea ja saatan joskus kompastella. En kuitenkaan välitä siitä, sillä tärkeintä on pitää hauskaa. Tanssin kautta voi käsitellä tunteita, ilmentää itseään ja nauttia omasta kehostaan. Lisäksi tulee harrastettua liikuntaa ihan huomaamattaan.

Rakastan myös tavata erilaisia ihmisiä ja kuulla tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista. Tahdon kuulla, kuka kohtaamani ihminen on ja miten hänestä on tullut sellainen. Minua kiinnostavat ihmisten rosot ja kipupisteet, se mitä on pinnan alla.

Ennen kaikkea rakastan lukea. Rakkautta kirjoihin ei oikeastaan voi selittää: osittain se on halua matkustaa toisiin paikkoihin ja eläytyä muiden elämiin, toisaalta se on ehtymätöntä kiinnostusta maailmaa kohtaan, toisaalta halua nauttia kielellä leikittelystä. En oikeastaan osaa selittää sitä. Yhtä kaikki tulen sairaaksi, jos en ehdi ottaa itselleni aikaa, jona voin vain sukeltaa kirjan väliin. Luen sekä korkeakirjallisuutta että hömppää sekä kaikkea siltä väliltä. Ne tasapainottavat toisiaan.

Olen jo pitkään pitänyt blogia masennuksestani. Nyt sairaus on kuitenkin alkanut väistyä, joten blogi alkoi menettää merkitystään, mutta halu kirjoittaa elämästä säilyi. Jos tämä blogi on mielenterveysblogi, niin aiheena ei ole sairaus vaan siitä parantuminen ja elämä sen jälkeen. Mutta omaa tarinaani en voi kertoa sairautta ohittamatta, eikä se ole tarpeenkaan, minähän tahdon olla avoin. Masennus vei elämästäni kaksi vuotta, kun jokainen päivä oli pelkkää selviämistä, mutta tämän vuoden puolella on alkanut jo tuntua siltä, että olen mieluummin elossa kuin kuollut ja että on ihan ok herätä aamuisin ja lähteä maailmaan. Toivon, että voin antaa muille mielenterveysongelmista kärsiville voimaa ja toivoa selvitä.

Jos blogille pitäisi antaa jokin aihe ykskantaan, se olisi elämä. Sillä tämä blogi on tarina elämästä: ilosta, surusta, pelosta, epävarmuuksista, selviämisestä, toivosta, siitä mitä tapahtuu.