tiistai 6. joulukuuta 2016

Minä rakastan Suomea

Minä rakastan Suomea, olen aina rakastanut. Olen aina ollut ylpeä siitä, miten näin pieni maa ponnistaa ylöspäin suurten rinnalle silti aina jopa järjenvastainen nöyryys rinnassa. Usein mietin, miten näin pienestä maasta edes voi löytyä niin suuri määrä osaamista.

Tänä aikana, kun suomalaisuus halutaan määritellä valkoihoisuuden kautta, haluan muistuttaa kaikille, miten paljon kaikkea muuta on suomalaisuus ja miksi isänmaallinen voi olla olematta sisäänpäinkääntynyt.

Näinä vaikeina aikoina hyvinvointivaltiotamme unohtaa välillä arvostaa. Minulla oli Saksassa kiinalainen kämppis, joka piti pohjoismaita maanpäällisenä taivaana. Hän ei silti voinut uskoa korviaan, kun kerroin, että sen lisäksi, että voimme opiskella yliopistossa ilmaiseksi, saamme valtiolta myös rahaa joka kuukausi opintojemme tueksi. Vaikka olen kauhuissani opintotukeen kohdistuvista leikkauksista (vieväthän leikkaukset minulta toimeentuloni), en aina tajua arvostaa sitä, että ylipäätään saan jonkinlaista tukea. Tässä maassa meidän ei tarvitse miettiä, onko meillä tarpeeksi varoja, jotta voimme mennä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun. Meillä on perhetaustasta huolimatta kaikilla mahdollisuus kouluttautua ja edetä valitsemaamme polkua.

Meillä ei myöskään ajatella, että lapsen tulisi olla tiettyä sukupuolta, että hänet ylipäätään kannattaa kouluttaa. Minä voin edetä urallani korkealle ja minua arvostetaan, vaikka olen nainen. Vaikka tasa-arvo ei ole missään mielessä valmis, olen kuitenkin onnellinen, ettei minun kotimaassani yleisesti sanota: Sinä et voi tehdä noin, koska sinä olet tyttö. Jos sanotaankin, minä ainakin itse tiedän, ettei se ole totta. Minä voin tehdä kaikkea, vaikka olen tyttö. Minä voin tehdä kaikkea, koska olen tyttö.

Ja lääkäriinkin me pääsemme, kun on tarvis! On totta, taas, ettei julkinen terveydenhuolto aina toimi niin kuin pitäisi, ja huonoja kokemuksia on monilla, minullakin. Mutta on hyviäkin, ja paljon! Olen saanut todella hyvää hoitoa sairauksiini, minut on otettu vakavasti, minut on ohjattu jatkotutkimuksiin kun on ollut tarvis. Olen tavannut hoitajia, jotka silminnähden rakastavat työtään. Olen kohdannut ammattitaitoisia lääkäreitä, jotka ovat osanneet kysyä oikeat kysymykset ja löytäneet sairauteni syyn sieltä, missä vähiten kuvittelin sen olevan. Näitä kokemuksia muistellen toivon, että Suomi muistaisi pitää kiinni tästä hyvinvoinnista, eikä lähtisi leikkaamaan siitä. Kyllähän me kaikki myönnämme, miten tärkeää on pitää toisista huolta?

Tämän hyvinvoinnin keskellä unohtaa arvostaa sellaistakin luksusta kuin puhdasta ilmaa, hanasta juoksevaa vettä tai sisävessaa - emme muista arvostaa näitä asioita, sillä ne ovat meille itsestäänselvyyksiä. Me emme tarvitse hengityssuojaimia, kun lähdemme kaupungille, eikä meidän tarvitse miettiä, mistä saamme puhdasta vettä. Suomalaisista sanotaan usein, että meillä on poikkeuksellisen läheinen suhde luontoon. Kaupunkilaiselle tämä näkemys tuntuu joskus vähän oudolta ja romantisoivalta, muttei välttämättä ole sittenkään niin kaukaahaettu. Onhan meillä toden totta metsää aivan tässä kaupungin kupeessa, ja sinne voin mennä rentoutumaan ja hengittämään havupuiden tuoksua, kun siltä tuntuu. Voimme myös tämänkaltaisina pakkasöinä katsella taivaalle ja nähdä saastepilven sijasta tähtitaivaan. Suomesta sanotaan, että me olemme tuhansien järvien maa, mikä ei ole totta - me olemme kymmenien tuhansien järvien maa! Minne muualle suomalainen kaipaakaan juhannuksena, kuin mökille järvenrantaan, saunasta uimaan viileään veteen? Tai ehkä saunasta jäiseen järveen tammikuussa?



Meillä on uskomattoman rikas kulttuuri. Viiden miljoonan ihmisen maaksi meillä on käsittämätön määrä maailmanluokan taiteilijoita ja esiintyjiä. Festareilla mietin usein, miten paljon tänne oikeasti tulee ihmisiä ulkomaisen vetonaulan perässä ja kuinka moni tulee jonkun suomalaisen artistin takia, kuten minä. Ruisrockissa kaikkein isoin yleisö oli Vesalalla, toiseksi isoin Cheekillä ja kolmanneksi isoin Chisulla.

Tiesittekö, että Suomessa kuunnellaan poikkeuksellinen määrä paitsi kotimaista musiikkia, myös kotimaan kielellä laulettua musiikkia? Esimerkiksi Saksassa leijonanosa listoille sijoittunutta musiikkia on ennen kaikkea englanninkielistä, ja englanninkielisestä musiikista isoin osa on ulkomaisten esittämää. Viidenkymmenen kuunnelluimman kappaleen joukkoon mahtuu vain kaksi saksalaisen saksaksi esittämää kappaletta. Meillä Suomessa kuitenkin suosioon on paljon helpompi päästä omalla kielellä, mikä on epätavallista siksikin, että olemme hyvin pieni kielialue. Miltä mahtaisi kuulostaa, jos suuret artistimme, kuten PMMP, Sanni, Haloo Helsinki! tai Antti Tuisku olisivat esiintyneet englanniksi? Voisitteko silti ajatella heille suurta suosiota kotimaassamme? Niinpä. Englanniksi esiintyvät artistit, kuten ALMA tai Saara Aalto, taas suuntautuvat ennen kaikkea ulkomaille.

Ja katsokaa nyt sitä Saara Aaltoa! (Ymmärrän, että monet ovat väsyneitä hänen hehkutukseensa, mutta uhratkaa hänelle silti ajatus.) Hän on ponnistanut itsensä ensin koko tämän kansan tietoisuuteen, sen jälkeen kovaa kyytiä koko maailman eteen. Hän on kotoisin Oulunsalosta, jossa on 10 000 ihmistä. Ja silti hänellä on sellaisia taitoja, joiden turvin hän saa tuhansien ihmisten tuen maialman suurimmassa laulukilpailussa! Eilen esiintyessään Senaatintorilla Aalto sanoi, että hänelle naureskeltiin, ettei hän voi pärjätä niin suuressa kilpailussa, koska on suomalainen. Aalto huomautti, että suomalaisilla on aivan samat kyvyt kuin kenellä tahansa, eikä se, että on kotoisin pienestä maasta, vähennä näitä taitoja. Tätä on suomalainen sisu! Ja pärjäämmehän me urheilunkin saralla: taas viime keväänä olimme jääkiekon MM-finaalissa raivattuamme tieltämme sellaisia maita kuin Venäjän, USAn tai Kanadan, joka tosin pani meille kampoihin sitten finaalissa.

Ja kun kulttuurin saralla ollaan, niin kirjallisuutta ei ainakaan sovi unohtaa. Ulla-Lena Lundbergin, Jussi Valtosen ja Laura Lindstedtin Finlandian voittaneet romaanit olivat kaikki maailmanluokan romaaneja, joita lukiessa suorastaan haukkoi henkeään. Muutenkin miellä - taas musiikkikohtaan viitaten - luetaan valtavasti juuri kotimaista, suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta. Ja miksi ei luettaisi, kun ottaa huomioon, miten loistavia kirjailijoita meiltä löytyy. Tänä vuonna Finland-palkintoehdokkaiden asettajat olivat todellisissa paineissa, sillä tänä vuonna on julkaistu poikkeuksellisen paljon hyvää kotimaista kirjallisuutta, eikä pelkästään tuttujen ja tunnettujen kirjailijoiden teoksia, vaan myös aivan uusien tuttavuuksien kirjoja - Minna Rytisalo, Hanna Weselius, Aino Kivi, Inkeri Markkula, Henri Pulkkinen... Unohtamatta tietenkään huippudekkaristejamme, kuten Leena Lehtolaista, Outi Pakkasta, Ilkka Remestä tai Antti Tuomaista.  Ja niin, suomalaisnainenhan sekin oli, joka kirjoitti muumeista ja jonka kirjoja on käännetty 46 kielelle. Hänen teoksistaan koottua taidenäyttelyä muuten käytiin katsomassa Ateneumissa vuonna 2014 yli 300 000 kertaa!

Mitä taas tulee suomen kieleen, niin käyttäkää hetki sen miettimiseen, miten kertakaikkisen monipuolinen kieli meillä on. Ja niin kaunis! Rakkauteni suomen kieleen ohjasi minut opiskelemaan sitä yliopistoon. Me pystymme pienillä kielen rakennuspalikoilla osoittamaan esimerkiksi sanomamme sävyä, potentiaalia, kyseenalaisuutta tai arvelua. Kielemme monipuolisuus on varmasti osasyy siihen, miksi niin moni muusikko tahtoo esiintyä suomen kielellä. Kielemmehän taipuu mihin vain, ja kuulostaa laulettuna niin kauniilta! Kielemme on myös hyvin ainutlaatuinen, onhan meillä vain kaksi suurta sukulaiskieltä, joista toinen on hyvin kaukainen.

Sotapakolaisten aikana sitä muistaa arvostaa sitäkin, että Suomi on vakaa ja turvallinen maa. Meidän ei tarvitse aktiivisesti pelätä sotaa tai pommituksia. Meidän ei tarvitse miettiä ulkonaliikkumiskieltoa, kun lähdemme illalla juhlimaan.

Viimeiseksi haluan sanoa jotain suomalaisten sisäänpäinkääntyneisyydestä. On totta, ettemme me ole suuna päänä juttelemassa tuntemattomille. Kun me menemme bussiin, me menemme ensisijaisesti istumaan yksin ikkunalle ja vasta toissijaisesti toisen viereen, emmekä silloinkaan tervehdi. Viihdymme omissa oloissamme. Ulkomaalaiset kummastelevat tätä ja kokevat suomalaiset ehkä vähän nuiviksi, ynseiksi, jopa vihamielisiksi. Minulle kuitenkin sopii oikein hyvin, ettemme puhu niin paljon tuntemattomille. Kun takana on raskas työpäivä, minä en edes jaksaisi tehdä tuttavuutta jonkun uuden tyypin kanssa - vaan mieluummin istun siellä ikkunan vieressä yksin omissa ajatuksissani, kuulokkeet ehkä korvilla. Ja kuitenkin: jos joku tulee juttelemaan minulle, en koskaan suhtaudu tähän ihmiseen vihamielisesti. Samoin harvoin tuntematon suhtautuu minuun vihamielisesti, jos vaihdan pari sanaa. Jos tilanne on oikea, kyllä me juttelemme tuntemattomille, ja niistä kohtaamisista tulee hyvä mieli. Meillä ei vain ole tarvetta puhua koko ajan - niin kuin joku sanoi, suomalainen puhuu vain, jos on asiaa. Samoin me hymyilemme, kun on syytä. Se sopii minulle oikein hyvin. En jaksaisi esittää iloista, pirteää ja puheliasta tilanteessa, jossa en sitä aidosti ole.

Minä rakastan Suomea. Tämä on hyvä maa. Pidetään siitä huolta.


Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! 

lauantai 26. marraskuuta 2016

Ananasta ja vappumunkkeja (novelli)

Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!

--

Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista. Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.
Me ollaan syöty koko viikon pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua. Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.
Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä. Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua ja imperatiiveja.
"Se kiehuu", Miriam sanoo, kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan, tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa taikinapallon rasvaan.
"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on rento ja luonnollinen.
"Mutsi ostaa varmana liian pienen mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se on ihan sairas."
Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla hoikka edes nyt nuorena.
Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva jähmettyy.
"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa käyttää sen korttia."
Toinen valmis munkki kierähtää mulle sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.
Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan. Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta, kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.
Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan kaloreita, rasvaa ja sokeria.
Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta, se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja. Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.
”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin totean kuin kysyn.
”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti, minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.
Polvistun vuorostani pytylle, vähän arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava, vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä. Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin vuoksi pakotan.
”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja silittää selkää.
Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle, ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.
Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on euforista.
Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli, ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.
Vasta myöhemmin mulle valkeni, että deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Veripimppi - novelli

Tässä luovan kirjoittamisen kurssille kirjoittamani novelli. En yleensä kirjoita novelleja, ja 3000 merkin vaatimus oli vaikea täyttää. Minulta lähtee aina käsistä, en pysy aiheessa enkä osaa jättää mitään pois. Siksi kirjoittaminen oli yhtä vahtaamista ja siivoilemista.

Novellin aiheena oli häpeä. Tällainen sitten syntyi, teemoina kiusaaminen, ulkonäköpaineet ja - ennen muuta - kuukautiset.

---

Veripimppi

Minä seison jälleen altaan reunalla.

No olisithan sinä voinut sanoa!

Kuulen tirskeen, kymmenen tyttöä taustakuorona, opettaja läksyttää minua. Matkalla pukuhuoneeseen joku huikkaa: Veripimppi!

Ja ne keskustelevat siitä, kuuloetäisyyden päässä ja tietoisesti.

Ookste nähneet miten paljon se ottaa ruokaa, joskus se ottaa lisääkin, vaikka ois pahaa ruokaa kuten maksalaatikkoa, ei ihme että sen peppu on nykyään noin iso.

Sattuukohan utareisiin, kun niitä vetää? Lypsääkö joku sitä?

Mikset kertonut? Häh? opettaja tivasi.

No jotta kukaan ei saisi tietää, vastasin, mutta vain mielessäni. Emmätiä emmätiä, hoin vain.

Nyt se on sitten tapahtunut ja kaikki ovat saaneet siitä tietää. Tein parhaani, ja silti veteen purkautui verta ja uimavalvoja käski ylös altaasta. Minä olen kymmenvuotias lehmä tissihirviö syöttöpossu jne jne jne mutta että veripimppikin vielä. Ja vain neljän vuoden kuluttua tilanne on toinen. Rintaliiveihin voi laittaa esim vessapaperia, mutta uimahalli on armoton. Ei pojat tykkää laudoista, pukkarissa keskustellaan, kuuloetäisyyden päässä, tietoisesti.

Minä seison jälleen altaan reunalla arvioitavana, arvosteltavana. Sama tilanne, samat sanat, vain kuoro puuttuu, vaikka onhan se siellä, minun päässäni, se on siellä koko ajan. Mies on harmistunut, pettynyt, tuohtunutkin.

No olisithan sinä voinut sanoa.

Nielen häpeää. Mies pyyhkii veriset sormet reiteeni, eikä se veri ole sinistä niin kuin kuukautissidemainoksissa.

Ällö oksu nauta VERIPIMPPI

Etten olisi ehtinyt innostua, mies lisää.

Ja sitten pettyä, niinkö? Olisit ehtinyt etsiä jonkun toisen, niinkö?

Jos mä menen suihkuun, ehdotan. Tai sitten… jotain muuta?

Ai että tyydytän hänet jotenkin muuten kuin verisellä pimpilläni? Älä viitsi. Sinä olet kaksikymmentävuotias neitsyt. Mihin sinä edes pystyisit, kun pelkkä lääkärin suuhun tunkema puutikku saa kakomaan?

Sori multa meni kyllä halut, mies sanoo. Mitä sä edes etsit baarista seuraa jos on noi päällä?

Sitä minäkin mietin. Mutta baarissa sinä oli niin kamalan kiva, ostit mojiton ja toisen ja sanoit kauniiksi. Ensimmäisenä miehenä minun elämässäni. Ei, ensimmäisenä kenään. Ja koskettelit rintoja kuin et olisi kauniimpia nähnyt, minun rintojani, jotka kasvoivat, kun olin yhdeksän. Minä olin niin onnellinen, koska minä uskalsin, humalan rohkaisemana vaikkakin, vaikka kuoro huusi silloinkin.

Sinähän halusit minua! minä huudan miehelle. En tosin ääneen. Puristan kädet nyrkkiin, niin minulle on neuvottu, sitten ei tule raivopurkausta tai kyyneleitä enkä lyö niin kuin silloin kerran löin. Mies kääntyy selin minuun. Minä puen, ymmärrän vihjeen, että näin, melkein-ekakerta, lähempänä kuin koskaan. Itku on ihan siellä, ihan reunalla, odotan käytävään asti. Miksen syö vaikka pillereitä, että voisin säädellä tätä?

Tai miksi, miksi kaikkien on aina oltava niin ehdottomia? Minulle, aina?

Raivoissani kiskon verisen siteen irti pikkuhousuista. Raivossani yritän repiä sen, purkaa raivon siihen, mutta se on sitkeä.

Pudotan sen postiluukusta.


Terveisin veripimppi.