lauantai 26. marraskuuta 2016

Ananasta ja vappumunkkeja (novelli)

Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!

--

Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista. Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.
Me ollaan syöty koko viikon pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua. Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.
Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä. Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua ja imperatiiveja.
"Se kiehuu", Miriam sanoo, kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan, tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa taikinapallon rasvaan.
"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on rento ja luonnollinen.
"Mutsi ostaa varmana liian pienen mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se on ihan sairas."
Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla hoikka edes nyt nuorena.
Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva jähmettyy.
"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa käyttää sen korttia."
Toinen valmis munkki kierähtää mulle sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.
Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan. Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta, kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.
Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan kaloreita, rasvaa ja sokeria.
Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta, se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja. Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.
”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin totean kuin kysyn.
”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti, minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.
Polvistun vuorostani pytylle, vähän arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava, vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä. Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin vuoksi pakotan.
”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja silittää selkää.
Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle, ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.
Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on euforista.
Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli, ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.
Vasta myöhemmin mulle valkeni, että deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.