Pidäthän itsestäsi huolen

En minä aina ole vahva.

Eilenkin esimerkiksi itkin hississä, että olenpa huono ja epäonnistunut. Joskus olen herkkusieniä pilkkoessa viiltänyt sormeen kivuliaasti ja siksi kironnut elämäni. Jonkun ilkeähköä sanomista saatan vatvoa sängyssä illalla ennen nukahtamista. Edelleen huomaan miettiväni, mitä pahaa joku ilkeä sanoisi virheestäni tai sanomisistani. Stressaavassa tilanteessa jopa ajattelen, että jospa vain pakenen, lukitsen oven, kääriydyn peittoon tai hukuttaudun kylpyvaahtoon enkä koskaan enää nouse.

Nousen kuitenkin.

Edellisessä postauksessa pohdin, miten toisinaan teen itsestäni vähän hölmön, kun heittäydyn tilanteisiin mitään ajattelematta, nauran kovaan ääneen tai kerron typeriä juttuja itsestäni. Ehkä muiden silmissä olen tosi itsevarma, kun pystyn sillä tavalla tekemään, mokaamaan esitelmän sitä murehtimatta tai tanssimaan nolosti ja sen semmoista. Ei niissä mitään. Epävarma itsestäni olen toisenlaisissa tilanteissa. En ajattele, että pidetäänköhän minua nyt tosi nolona. Sen sijaan ajattelen, että ärsyttääköhän noita nyt se, miten tuon itseäni julki enkä tajua edes hävetä. Epävarmuus iskee myöhemmin illalla sängyssä. Jospa ne saavat tarpeekseen? Jospa ne eivät kestä minua tällaisena?

Monen silmissä olen selviytyjä, mikä on hieno juttu, mutta aina en tahdo olla vahva ja itsenäinen. Joskus toivon, että olisin muillekin se pieni ja avuton, joksi itseni tunnen. Muistan erään ystävän kerran sanoneen, että vaikea uskoa että sulla mitään ongelmia on, kun olet aina niin iloinen. Se sai minut ymmälleni, minä kun en koskaan tuntenut oloani erityisen iloiseksi saati nauttinut koskaan olla missään, missä en ole sataprosenttisen turvassa. Esitänkö minä sitten, piirrän kasvoilleni sen tappavan vaarallisen hymyn, jonka takana tuhannet nuoret naiset ovat tuhonneet salaa itseään? En osaa sanoa.

Joskus pelkään, että luon muillekin sitä kuvaa itsestäni selviytyjänä, joka aina jaksaa. Neuvon kärkkäästi muita, että ajattele mikä itsellesi on parasta, mutta en toteuta sitä omalla kohdallani. Helppohan sitä on muita neuvoa. Jokin tietysti on vinossa ihmisissä ja maailmassa ylipäätään, jos pitää säännöllisesti muistuttaa, että pidäthän itsestäsi huolen. Ympärilläni on monia samanlaisia nuoria naisia, tomeria ja touhukkaita, heidän tiedetään selviävän, joten heiltä ei kysellä kuulumisia. He kyselevät muilta kuulumisia. Joskus heiltä pitäisi kysyä painokkaasti: kuinka sinä olet jaksellut?

Pari kertaa olen saanut raivarin, kun olen kyllästynyt itsestäni luomaan harhakuvaan selviytyjänä. Olen suuttunut muille, kun he eivät näe sen lävitse. Ei heille tule mieleen kysyä - minulla menee aina hyvin.

Tosiasia on, että minä olen selviytyjä. Me keskustelimme siitä juuri terapiassa. Kokemus itsestäni on, että lennän jotenkin muita matalammalla enkä ole yhtä itsenäinen. Mutta minähän juuri olen itsenäinen. Minun on ollut pakko olla. Jotenkin vain näen asian aina niin, etten ole selvinnyt yhtä hyvin kuin toiset, kun vertailen itseäni Facebooki perusteella vaikkapa samaa lukiota käyneisiin. Missä tässä sitten pitäisi oikein olla, mitä pitäisi tehdä? Jotkut ovat saaneet jo lapsen. En minä edes tahtoisi lasta vielä. Toiset ovat kihloissa, joo, he ovat seurustelleet lukiosta lähtien ja ovat edelleen yhdessä. Mutta ei niin voi kaikille käydä, useimmille ei käy, ja mitä sitten?

Lukiossa toki oli kova kilpailu. Kilpailtiin siitä, kuka elää kaikkein mielenkiintoisinta elämää, kuka kokee aikuisuuden jutut kuten seksin ja kovan kännin ja yökerhon ja pilvenpolton ja autoilun ensimmäisenä ja tosimmin. Kenellä on kerrottavana siisteimmät tarinat panemisesta auton takapenkillä tai oksentamisesta ojanpientareelle kello viisi? Nyt voisi vähän vanhempana katsella ympärilleen, että mitä siitäkin kilpailusta jäi käteen. Kaikkea sitä totta totisesti on kokeiltu, enkä minä ainakaan kaipaa teiniaikojen makealla Euroshopper-siiderillä vedettyjä kännejä tai Facebook-eroilua yhtään.

Ja mitä sitä vertaamaan, ainakaan Facebookin perusteella? Minä olen mennyt läpi masennuksesta, elämä on ollut tyhjäkäynnillä kaksi vuotta. Ei sitä näe Facebook-profiilistani eikä valokuvistani. Ehkä niin on käynyt muillekin, että kiiltokuvamaisesti hymyilevä lukiokaveri käy läpi samoja asioita ja tuskailee, kun hänen kuvitellaan olevan täydellinen ja selviytyjä, eikä hän tunne itseään sellaiseksi. Meillä kaikilla on omat taistelumme, eivätkä ne näy päälle.

Eikä elämästä anneta arvosanoja. Ei tämä ole mikään kenraaliharjoitus.

Tästä se alkaa

Aloitin tänään uuden blogin. Se tuntuu jännittävältä ja jotenkin merkittävältä. Olen jo pitkään kirjoittanut blogia, mutta tämä blogi on oikeastaan kaikkein eniten minua, sillä kerron tässä elämästäni enkä piiloudu nimimerkin taakse.

No niin. Aloitetaan. Olen 22-vuotias nainen, tai ehkä tyttö. Joskus tuntuu, että olen vielä pieni tyttö. Olen turkulainen opiskelija, tuleva äidinkielenopettaja tai kenties suomen kielen opettaja. En vielä oikein tiedä. Tykkään opiskelusta, opiskelupaikastani ja -kaupungistani. Olen syntynyt Turussa, asunut vaan aikuiseksi muualla. Ehkäpä syntymäpaikan vuoksi tahdoin tänne opiskelemaankin, tai tykkään ainakin ajatella niin. Kotikaupungissani kävin läpi helvetin enkä siksi tahdo palata. Tällä hetkellä asun Kupittaalla, neliöitä on 33, kouluun kivenheitto ja vieressä kaunis puisto. Vietän usein aikaa kahviloissa.

Elämä on ainainen ihmettelyn aihe. En koskaan kyllästy siihen. Tahdon ymmärtää tätä maailmaa ja ihmisiä ympärilläni. Millaista elämäni siis on? Yliopisto-opiskelija, aika tavallinen opiskelija-asunto, viinilasillisia, joskus bileitä, harrastuksia, ihmissuhteita ja solmuja, vähän rikkinäinen sydän (enimmäkseen toimiva), hymyjä ja kyyneleitä.

Olen tavallaan tosi sosiaalinen, ehkä olen jopa ekstrovertti. Puhun paljon ja vitsailen, teen hassuja asioita jos minun tekee mieli ja jopa nolaan itseni antaumuksella. Sellainen tekee minut onnelliseksi. Rakastan itseäni ja kehoani parhaani mukaan. Ei se aina helppoa ole, älkää käsittäkö väärin. Mutta siihen pyrin ja sisimmässäni uskon, että jokaisen pitäisi pitää itsestään hyvää huolta.

Ärsytän monia ihmisiä olemalla oma itseni mitään peittelemättä. Minua on inhottu, koska en inhoa itseäni siitäkään huolimatta, etten ehkä täytä länsimaisia kauneusihanteita. En myöskään ole niin vaatimaton kuin naisen kuuluisi olla. Luulen, että ihmiset kammoksuvat itsensä kanssa sinut olevia ihmisiä, koska eivät itse pidä itsestään riittävästi. Uskon, että jos ihmiset vaalisivat positiivista energiaa, moni ongelma ratkeaisi. Itsensä rakastaminen ja itserakkaus ovat ihan eri asioita. Itseään rakastava ihminen kohtelee myös muita hyvin. Itseään inhoava ihminen kohtelee muita huonosti. Minulle on tärkeää saada muut tuntemaan itsensä tärkeiksi, riittäviksi ja rakastetuiksi.

Koska rakastan heittäytyä, minulle tärkeä harrastus on tanssi. En sano olevani millään lailla hyvä. Itse asiassa josku olen jopa surkea, koska en ole kovin notkea ja saatan joskus kompastella. En kuitenkaan välitä siitä, sillä tärkeintä on pitää hauskaa. Tanssin kautta voi käsitellä tunteita, ilmentää itseään ja nauttia omasta kehostaan. Lisäksi tulee harrastettua liikuntaa ihan huomaamattaan.

Rakastan myös tavata erilaisia ihmisiä ja kuulla tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista. Tahdon kuulla, kuka kohtaamani ihminen on ja miten hänestä on tullut sellainen. Minua kiinnostavat ihmisten rosot ja kipupisteet, se mitä on pinnan alla.

Ennen kaikkea rakastan lukea. Rakkautta kirjoihin ei oikeastaan voi selittää: osittain se on halua matkustaa toisiin paikkoihin ja eläytyä muiden elämiin, toisaalta se on ehtymätöntä kiinnostusta maailmaa kohtaan, toisaalta halua nauttia kielellä leikittelystä. En oikeastaan osaa selittää sitä. Yhtä kaikki tulen sairaaksi, jos en ehdi ottaa itselleni aikaa, jona voin vain sukeltaa kirjan väliin. Luen sekä korkeakirjallisuutta että hömppää sekä kaikkea siltä väliltä. Ne tasapainottavat toisiaan.

Olen jo pitkään pitänyt blogia masennuksestani. Nyt sairaus on kuitenkin alkanut väistyä, joten blogi alkoi menettää merkitystään, mutta halu kirjoittaa elämästä säilyi. Jos tämä blogi on mielenterveysblogi, niin aiheena ei ole sairaus vaan siitä parantuminen ja elämä sen jälkeen. Mutta omaa tarinaani en voi kertoa sairautta ohittamatta, eikä se ole tarpeenkaan, minähän tahdon olla avoin. Masennus vei elämästäni kaksi vuotta, kun jokainen päivä oli pelkkää selviämistä, mutta tämän vuoden puolella on alkanut jo tuntua siltä, että olen mieluummin elossa kuin kuollut ja että on ihan ok herätä aamuisin ja lähteä maailmaan. Toivon, että voin antaa muille mielenterveysongelmista kärsiville voimaa ja toivoa selvitä.

Jos blogille pitäisi antaa jokin aihe ykskantaan, se olisi elämä. Sillä tämä blogi on tarina elämästä: ilosta, surusta, pelosta, epävarmuuksista, selviämisestä, toivosta, siitä mitä tapahtuu.