Pidäthän itsestäsi huolen

En minä aina ole vahva.

Eilenkin esimerkiksi itkin hississä, että olenpa huono ja epäonnistunut. Joskus olen herkkusieniä pilkkoessa viiltänyt sormeen kivuliaasti ja siksi kironnut elämäni. Jonkun ilkeähköä sanomista saatan vatvoa sängyssä illalla ennen nukahtamista. Edelleen huomaan miettiväni, mitä pahaa joku ilkeä sanoisi virheestäni tai sanomisistani. Stressaavassa tilanteessa jopa ajattelen, että jospa vain pakenen, lukitsen oven, kääriydyn peittoon tai hukuttaudun kylpyvaahtoon enkä koskaan enää nouse.

Nousen kuitenkin.

Edellisessä postauksessa pohdin, miten toisinaan teen itsestäni vähän hölmön, kun heittäydyn tilanteisiin mitään ajattelematta, nauran kovaan ääneen tai kerron typeriä juttuja itsestäni. Ehkä muiden silmissä olen tosi itsevarma, kun pystyn sillä tavalla tekemään, mokaamaan esitelmän sitä murehtimatta tai tanssimaan nolosti ja sen semmoista. Ei niissä mitään. Epävarma itsestäni olen toisenlaisissa tilanteissa. En ajattele, että pidetäänköhän minua nyt tosi nolona. Sen sijaan ajattelen, että ärsyttääköhän noita nyt se, miten tuon itseäni julki enkä tajua edes hävetä. Epävarmuus iskee myöhemmin illalla sängyssä. Jospa ne saavat tarpeekseen? Jospa ne eivät kestä minua tällaisena?

Monen silmissä olen selviytyjä, mikä on hieno juttu, mutta aina en tahdo olla vahva ja itsenäinen. Joskus toivon, että olisin muillekin se pieni ja avuton, joksi itseni tunnen. Muistan erään ystävän kerran sanoneen, että vaikea uskoa että sulla mitään ongelmia on, kun olet aina niin iloinen. Se sai minut ymmälleni, minä kun en koskaan tuntenut oloani erityisen iloiseksi saati nauttinut koskaan olla missään, missä en ole sataprosenttisen turvassa. Esitänkö minä sitten, piirrän kasvoilleni sen tappavan vaarallisen hymyn, jonka takana tuhannet nuoret naiset ovat tuhonneet salaa itseään? En osaa sanoa.

Joskus pelkään, että luon muillekin sitä kuvaa itsestäni selviytyjänä, joka aina jaksaa. Neuvon kärkkäästi muita, että ajattele mikä itsellesi on parasta, mutta en toteuta sitä omalla kohdallani. Helppohan sitä on muita neuvoa. Jokin tietysti on vinossa ihmisissä ja maailmassa ylipäätään, jos pitää säännöllisesti muistuttaa, että pidäthän itsestäsi huolen. Ympärilläni on monia samanlaisia nuoria naisia, tomeria ja touhukkaita, heidän tiedetään selviävän, joten heiltä ei kysellä kuulumisia. He kyselevät muilta kuulumisia. Joskus heiltä pitäisi kysyä painokkaasti: kuinka sinä olet jaksellut?

Pari kertaa olen saanut raivarin, kun olen kyllästynyt itsestäni luomaan harhakuvaan selviytyjänä. Olen suuttunut muille, kun he eivät näe sen lävitse. Ei heille tule mieleen kysyä - minulla menee aina hyvin.

Tosiasia on, että minä olen selviytyjä. Me keskustelimme siitä juuri terapiassa. Kokemus itsestäni on, että lennän jotenkin muita matalammalla enkä ole yhtä itsenäinen. Mutta minähän juuri olen itsenäinen. Minun on ollut pakko olla. Jotenkin vain näen asian aina niin, etten ole selvinnyt yhtä hyvin kuin toiset, kun vertailen itseäni Facebooki perusteella vaikkapa samaa lukiota käyneisiin. Missä tässä sitten pitäisi oikein olla, mitä pitäisi tehdä? Jotkut ovat saaneet jo lapsen. En minä edes tahtoisi lasta vielä. Toiset ovat kihloissa, joo, he ovat seurustelleet lukiosta lähtien ja ovat edelleen yhdessä. Mutta ei niin voi kaikille käydä, useimmille ei käy, ja mitä sitten?

Lukiossa toki oli kova kilpailu. Kilpailtiin siitä, kuka elää kaikkein mielenkiintoisinta elämää, kuka kokee aikuisuuden jutut kuten seksin ja kovan kännin ja yökerhon ja pilvenpolton ja autoilun ensimmäisenä ja tosimmin. Kenellä on kerrottavana siisteimmät tarinat panemisesta auton takapenkillä tai oksentamisesta ojanpientareelle kello viisi? Nyt voisi vähän vanhempana katsella ympärilleen, että mitä siitäkin kilpailusta jäi käteen. Kaikkea sitä totta totisesti on kokeiltu, enkä minä ainakaan kaipaa teiniaikojen makealla Euroshopper-siiderillä vedettyjä kännejä tai Facebook-eroilua yhtään.

Ja mitä sitä vertaamaan, ainakaan Facebookin perusteella? Minä olen mennyt läpi masennuksesta, elämä on ollut tyhjäkäynnillä kaksi vuotta. Ei sitä näe Facebook-profiilistani eikä valokuvistani. Ehkä niin on käynyt muillekin, että kiiltokuvamaisesti hymyilevä lukiokaveri käy läpi samoja asioita ja tuskailee, kun hänen kuvitellaan olevan täydellinen ja selviytyjä, eikä hän tunne itseään sellaiseksi. Meillä kaikilla on omat taistelumme, eivätkä ne näy päälle.

Eikä elämästä anneta arvosanoja. Ei tämä ole mikään kenraaliharjoitus.