Perjantai, 13. marraskuuta 2015
Saavuin pitkästä aikaa kotiin vanhempieni luo. Viikko oli ollut tosi raskas: olin tehnyt paljon koulutöitä, ollut myöhään yöhön jossakin ulkona ja niin edelleen. Raskaan viikon päätteeksi tuntui ihanalta päästä kotiin maaseudun rauhaan, tuttujen ja turvallisten seinien suojaan. Purin laukkuni lähes tyhjään huoneeseeni. Toden totta, vanhemmat olivat säästäneet huoneeni siellä, vaikka käyn nykyään ani harvoin kotona. Eipä siellä olekaan muuta kuin sänky.
Pitkän päivän päätteeksi lähdin metsikköön pienelle kävelylle. Metsässä oli jo pimeää, mutta se ei minua pelottanut, miksi olisi, tunnen metsän hyvin. Lenkin jälkeen kävin rentouttavassa saunassa. Sitten laittelin iltapalaa ja nautin kaikista kodin antimista: verrattuna opiskelijaboksini varantoihin kotona nautittu runsas iltapala tuntui suorastaan juhla-aterialta.
Kello oli vasta kahdeksan, mutta olin jo valmis nukkumaan. Kävin villasukat jalassa vuoteeseen, ja vaikka muut vielä touhusivat olohuoneissa ja keittiössä, nukahdin helposti ja nopeasti.
Samoihin aikoihin se alkoi.
Lauantai, 14. marraskuuta 2015
Yöllä heräsin, ehkä kolmelta. Minulla on siihen taipumusta. Koska en heti saanut unta, nappasin puhelimen ja aloin selata Instagramia. Ensimmäiseksi silmiini osui kuva, jossa Eiffel-torni ja rauhanmerkki on yhdistetty. Kuva oli minusta kaunis, joten tykkäsin siitä. Mutta samoja kuvia alkoikin tulla lisää, ja Eiffel-torneja muutenkin. Kurtistin kulmiani ja avasin uutissivuston. Sen jälkeen minua ei nukuttanut senkään vertaa. 140 kuollutta, niin silloin sanottiin.
Nukahdin ehkä kuudelta, nousin yhdeksältä. Kävin keittiöön aamupalalle, isäpuoli luki sanomalehteä, joka oli sinä aamuna auttamattoman vanha.
"Oletteko jo kuulleet uutisia?" minä kysyin.
"Vain mitä lehdessä lukee", isäpuoli vastasi.
"Ranskassa on ollut suuri terrori-isku, yli sata kuollutta."
Äitikin palaili tyytyväisenä juoksulenkiltä, isäpuoli kertoi uutiset.
"Odotinkin jo, milloin heräämme taas tällaiseen uutisaamuun."
Illalla lähdin tapaamaan isää ja äitipuolta. Olin tosi vastentahtoinen, sillä tiesin, mitä on tulossa. Joimme kahvit vielä kaikessa rauhassa, sitten aloimme katsoa uutisia. Lähetyksen loppupuolella se tapahtui ja äitipuoli alkoi puhua.
"Nyt saa mutiaiset lähteä tiehensä Euroopasta", hän ilmoitti. "Rajat kiinni vaan ISISiltä ja muilta terroristeilta. Tiesihän sen taas, etteivät ne mutanaamat täällä osaa olla."
Televisiossa haastateltiin tummaihoista miestä, joka oli selvinnyt ammuskelusta.
"Olisipa vaan osunut päähän", äitipuoli naureskeli miehelle.
Tein sinä iltana jotain poikkeuksellista. Yleensä olen vaan hiljaa näiden keskutelujen aikana, koska olen niin sovitteleva; en halua riitaa.
Nousin ylös.
"Mä tästä lähden", sanoin reippaasti kesken äitipuolen jonkin vihamielisen kommentin. Eikä sen enempiä selittelyjä, kengät jalkaan ja ulos ja autoon. Anteeksi, isä, mutta en jaksanut. Nämä tapaukset vaikuttavat minuun aina niin vahvasti, enkä toivo, että niiden keskellä ihmiset asettuvat toisiaan vastaan. Toivon, että voisimme pitää yhtä.
Olin kaikesta huolimatta onnellinen, että sain olla kotona niinä kauheina päivinä. Rakkaan perheeni luona. Tunsin oloni turvalliseksi, ja äidin ja isäpuolen luona sain sitä tukea, jota meistä kukin tarvitsi. Siellä minua ei pelottanut, se on minun kotini.
Rakkautta!
Mira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti