Ananasta ja vappumunkkeja (novelli)

Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!

--

Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista. Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.

Me ollaan syöty koko viikon pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua. Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.

Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä. Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua ja imperatiiveja.

"Se kiehuu", Miriam sanoo, kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan, tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa taikinapallon rasvaan.

"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on rento ja luonnollinen.

"Mutsi ostaa varmana liian pienen mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se on ihan sairas."

Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla hoikka edes nyt nuorena.

Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva jähmettyy.

"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa käyttää sen korttia."

Toinen valmis munkki kierähtää mulle sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.

Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan. Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta, kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.

Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan kaloreita, rasvaa ja sokeria.

Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta, se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja. Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.

”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin totean kuin kysyn.

”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti, minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.

Polvistun vuorostani pytylle, vähän arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava, vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä. Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin vuoksi pakotan.

”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja silittää selkää.

Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle, ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.

Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on euforista.

Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli, ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.

Vasta myöhemmin mulle valkeni, että deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.

Veripimppi - novelli

Tässä luovan kirjoittamisen kurssille kirjoittamani novelli. En yleensä kirjoita novelleja, ja 3000 merkin vaatimus oli vaikea täyttää. Minulta lähtee aina käsistä, en pysy aiheessa enkä osaa jättää mitään pois. Siksi kirjoittaminen oli yhtä vahtaamista ja siivoilemista.

Novellin aiheena oli häpeä. Tällainen sitten syntyi, teemoina kiusaaminen, ulkonäköpaineet ja - ennen muuta - kuukautiset.

---

Veripimppi

Minä seison jälleen altaan reunalla.

No olisithan sinä voinut sanoa!

Kuulen tirskeen, kymmenen tyttöä taustakuorona, opettaja läksyttää minua. Matkalla pukuhuoneeseen joku huikkaa: Veripimppi!

Ja ne keskustelevat siitä, kuuloetäisyyden päässä ja tietoisesti.

Ookste nähneet miten paljon se ottaa ruokaa, joskus se ottaa lisääkin, vaikka ois pahaa ruokaa kuten maksalaatikkoa, ei ihme että sen peppu on nykyään noin iso.

Sattuukohan utareisiin, kun niitä vetää? Lypsääkö joku sitä?

Mikset kertonut? Häh? opettaja tivasi.

No jotta kukaan ei saisi tietää, vastasin, mutta vain mielessäni. Emmätiä emmätiä, hoin vain.

Nyt se on sitten tapahtunut ja kaikki ovat saaneet siitä tietää. Tein parhaani, ja silti veteen purkautui verta ja uimavalvoja käski ylös altaasta. Minä olen kymmenvuotias lehmä tissihirviö syöttöpossu jne jne jne mutta että veripimppikin vielä. Ja vain neljän vuoden kuluttua tilanne on toinen. Rintaliiveihin voi laittaa esim vessapaperia, mutta uimahalli on armoton. Ei pojat tykkää laudoista, pukkarissa keskustellaan, kuuloetäisyyden päässä, tietoisesti.

Minä seison jälleen altaan reunalla arvioitavana, arvosteltavana. Sama tilanne, samat sanat, vain kuoro puuttuu, vaikka onhan se siellä, minun päässäni, se on siellä koko ajan. Mies on harmistunut, pettynyt, tuohtunutkin.

No olisithan sinä voinut sanoa.

Nielen häpeää. Mies pyyhkii veriset sormet reiteeni, eikä se veri ole sinistä niin kuin kuukautissidemainoksissa.

Ällö oksu nauta VERIPIMPPI

Etten olisi ehtinyt innostua, mies lisää.

Ja sitten pettyä, niinkö? Olisit ehtinyt etsiä jonkun toisen, niinkö?

Jos mä menen suihkuun, ehdotan. Tai sitten… jotain muuta?

Ai että tyydytän hänet jotenkin muuten kuin verisellä pimpilläni? Älä viitsi. Sinä olet kaksikymmentävuotias neitsyt. Mihin sinä edes pystyisit, kun pelkkä lääkärin suuhun tunkema puutikku saa kakomaan?

Sori multa meni kyllä halut, mies sanoo. Mitä sä edes etsit baarista seuraa jos on noi päällä?

Sitä minäkin mietin. Mutta baarissa sinä oli niin kamalan kiva, ostit mojiton ja toisen ja sanoit kauniiksi. Ensimmäisenä miehenä minun elämässäni. Ei, ensimmäisenä kenään. Ja koskettelit rintoja kuin et olisi kauniimpia nähnyt, minun rintojani, jotka kasvoivat, kun olin yhdeksän. Minä olin niin onnellinen, koska minä uskalsin, humalan rohkaisemana vaikkakin, vaikka kuoro huusi silloinkin.

Sinähän halusit minua! minä huudan miehelle. En tosin ääneen. Puristan kädet nyrkkiin, niin minulle on neuvottu, sitten ei tule raivopurkausta tai kyyneleitä enkä lyö niin kuin silloin kerran löin. Mies kääntyy selin minuun. Minä puen, ymmärrän vihjeen, että näin, melkein-ekakerta, lähempänä kuin koskaan. Itku on ihan siellä, ihan reunalla, odotan käytävään asti. Miksen syö vaikka pillereitä, että voisin säädellä tätä?

Tai miksi, miksi kaikkien on aina oltava niin ehdottomia? Minulle, aina?

Raivoissani kiskon verisen siteen irti pikkuhousuista. Raivossani yritän repiä sen, purkaa raivon siihen, mutta se on sitkeä.

Pudotan sen postiluukusta.

Terveisin veripimppi.

Syys

Minä sitten pidän syksystä! Se on muutoksen, pohdiskelun ja inspiraation aikaa. Sisäänpäin kääntymisen aikaa. Oivallusten. Harrastamisen. Taiteen. Kaiken sellaisen.

Mikä syksyssä sitten on niin ihanaa? No esimerkiksi: 

10. Pimenevät illat

Siitä tunnistaa syksyn: kun pimeä hiipii kotiin illalla yhä aikaisemmin ja aikaisemmin.

9. Värit

Syksyyn kuuluvat kirkkaat ja kuulaat värit. Rakastan tippuvia lehtiä. Ja värikkäitä sateenvarjoja.

8. Villasukat

Äidin tekemät!

7. Sadonkorjuu

Omenat, kurpitsat, sienet... Omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta!

6. Luonnossa reippailu

Minä nautin lenkkeilystä eniten syksyisin.

5. Tee

Teetä tekee syksyisin mieli enemmän kuin muulloin. Teekuppi ja hyvä kirja, parasta.

4. Pohdiskelu

Pohdin syksyisin aina syntyjä syviä. Muutenkin syksy on sisäänpäin kääntymisen ja käpertymisen aikaa, hyvällä tavalla.

3. Syksyn uutuuskirjat

 En malta odottaa syksyn uutuuskirjoja tai kirjamessuja. Tänä syksynä tulee vielä poikkeuksellisen paljon kiinnostavia kirjoja, mm. Emma Clinen kohuteos "Tytöt" ja Riikka Pulkkisen uutukainen.

2. Uudet harrastukset

Syksyisin alkaa aina kaikkea muuta, mikä on epäloogista siinä mielessä, että vuosi lähtee oikeastaan kohti loppua. Syksyisin on kova into aloittaa uusia harrastuksia. 

1. Inspiraatio

Parasta syksyssä on inspiraatio. Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka sitä ei tunne. Minä kirjoitan syksyisin paljon, saan uusia ideoita. Toivottavasti tämä syksy on yhtä antoisa! Näiltä sijoilta ainakin tuntuu siltä, ja toivon, että pääsen pian työn touhuun.

Mukavaa syksyä 2016! :) 

- Mira

Anne Frank - tyttö joka elää vaikka on kuollut

Kävin eilen Anne Frank -talossa Amsterdamissa. Matkustin tänne varta vasten päästäkseni vierailemaan taloon. Tiesin, että se olisi upea kokemus, mutta että niin upea. En ole koskaan käynyt yhtä kiinnostavassa museossa enkä muista myöskään toista museokokemusta, jossa kaikki vierailijat olisivat niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. No, ehkä sellaisen kokemuksen voi saada Auschwitzista. Sinnekin menen sitten joskus. Jos uskallan. Tarvitsen jonkun pitämään kädestä kiinni.

Liikutun Anne Frankin tarinasta kerta toisensa jälkeen. 

Anne Frank -talo sijaitsee Prinsengrachtilla Amsterdamin keskustassa. Kyseessä on Anne Frankin isän Otto Frankin yrityksen toimistorakennus. Rakennuksen ullakko oli pitkään tarpeeton, mutta sille tuli yllättävää käyttöä, kun toinen maailmansota alkoi ja Saksa miehitti Hollannin. Juutalaisten olot kävivät Euroopassa yhä tukalammiksi ja tukalammiksi. Kiellettiin luistelu, pyöräily, uimarannat, elokuvateatterit - eikä kukaan osannut kuvitella, että se oli vasta alkua.

Vaihdoehtoja oli kolme. Paeta, antautua tai piiloutua. Frankin perhe yritti pakoa. He olivat ensin paenneet 30-luvulla Saksasta Alankomaihin, mutta sitten alkoi sota. He anoivat turvapaikkaa Yhdysvalloista, mutta eivät päässeet. Antautuako sitten? Ne sulkevat meidät leireihin. Ei. Piiloon. On mentävä piiloon. Sopiva piilo oli missäs muuallakaan kuin yrityksen ullakolla. Sinne he rakensivat kodin. Se oli koti niin paljon kuin ullakkoasunto, josta ei saa poistua, voi vain olla. Piileskelijöitä oli kahdeksan: Frankin perhe (vanhemmat Otto ja Edith, tyttäret Margot ja Anne), perhe van Pels (vanhemmat sekä poika) ja Frankin perheen tuttava Fritz Pfeffer. Heillä oli apunaan neljä Otto Frankin alaista, jotka toimittivat heille elintarvikkeita, lääkkeitä ja uutisia. Ilman auttajia kaikki olisi ollut mahdotonta.

Piilopaikassa piti päiväsaikaan olla hyvin hiljaa. Ikkunat oli peitetty verhoilla eikä verhoja saanut raottaa senttiäkään. Ruuaksi oli pääasiassa perunoita ja kaalia, sillä elintarvikkeista oli sodan aikana pulaa. Ulos ei tietenkään päässyt. Voi vain kuvitella, millaista on elää kahdeksan ihmisen kanssa pienessä asunnossa yli kaksi vuotta. Yksityisyyteen ei ollut mahdollista. Piileskelijöiden välillä oli kovia riitoja ja kaikkien mielenterveys oli hajalla.

Koko tämän ajan Anne kirjoitti päiväkirjaa. Päiväkirjan hän oli saanut 13-vuotislahjaksi. Kyseinen päiväkirja oli nähtävillä museossa. Hän kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti elämästä piilopaikassa ja teki tarkkoja havaintoja. Hän haaveili myös kirjailijan urasta. Kun radiossa sanottiin, että kirjeet ja päiväkirjat tulevat olemaan tärkeää aineistoa sodan jälkeen, Anne alkoi haaveilla päiväkirjan julkaisemisesta ja alkoi kirjoittaa siitä julkaisukelpoista versiota.

Ehkä kaikkein koskettavin juttu museossa olivat vaakaviivat, joita oli keittiön seinässä. Niiden vieressä oli kirjaimet M ja A sekä päivämäärät. Sitä seinää vasten äiti Edith oli mitannut tytöt silloin tällöin seuratakseen heidän kasvuaan. Anne kasvoi piilossa kolmetoista, Margot viisi senttiä. Vaikka elämä oli passiivisessa tilassa, silti tytöt kasvoivat. Vaikka sota pysäytti elämän, se silti jatkui. He kasvoivat naisiksi ja heillä oli unelmia. He puhuivat siitä, mitä he tekisivät sodan jälkeen. Anne halusi pyöräretkelle ja uimaan. Rouva van Pels halusi syödä suklaakakkua.

Mutta aikaa sodan jälkeen ei koskaan tullut. Ei heille.

He piileskelivät asunnossa heinäkuusta 1942 elokuuhun 1944. Tarkalleen elokuun neljänteen päivään, jona Gestapon miehet siirsivät oven edessä olleen kirjahyllyn sivuun ja vangitsivat piileskelijät. Joku oli ilmiantanut heidät. Koskaan ei saada tietää, kuka se oli. Annen päiväkirja jäi piilopaikkaan.

Perhe vietiin Westerborkiin, missä heidät hajotettiin eri leireihin. Anne ja Margot pääsivät samaan leiriin, Bergen-Belseniin. He kuolivat vain kuukautta ennen leirin vapauttamista.

On esitetty, että Anne Frank olisi elämänjanonsa ansiosta kyennyt selviämään leiriltä hengissä. Hänen siskonsa kuitenkin kuoli hieman ennen Annea. Tällöin Anne antoi periksi eikä jaksanut enää taistella vastaan.

Otto Frank oli ainut, joka selvisi keskitysleiristä elossa. Hän tiesi vaimonsa Edithin kuolleen, mutta jaksoi viimeiseen asti toivoa, että tyttäret olisivat elossa. Kun tieto tyttärien kuolemasta tuli, auttaja Miep Gies antoi Ottolle Annen päiväkirjan, jonka oli pelastanut piilopaikasta. Otto luki päiväkirjan hyvin hitaasti. Hän oli tiennyt päiväkirjasta. Silti hän ei ollut osannut arvata, miten paljon Anne oli kirjoittanut, miten hyvää ja kypsää teksti oli ja miten syvällisiä ajatuksia Annella oli. Päiväkirjan Anne ei ollut ollenkaan samanlainen Anne, jonka Otto oli tuntenut tyttärenään!

Anne oli toivonut voivansa jonain päivänä tulla kirjailijaksi. Otto päätti julkaista päiväkirjan. Sen nimeksi tuli Het Achterhuis - Piilopaikka. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Nuoren tytön päiväkirja.

Nyttemmin päiväkirja on käännetty yli 70 kielelle. Se on ollut suurena inspiraationa mm. tyttöjen oikeuksien puolestapuhujalle Malala Yousafzaille. Päiväkirja kuvaa hyvin tavallisen nuoren tytön elämää sodan myllerryksen keskellä. Se kertoo siitä, miten ihminen yrittää katastrofin ja pelonkin keskellä elää mahdollisimman normaalia elämää.

"Ei meistä kukaan halua ajatella, että holokausti tapahtuisi uudestaan, mutta se voi tapahtua uudestaan." - yhdysvaltalainen museovieras

"Anne Frankin entäpä-jos -haaveet ovat meidän mahdollisuuksiamme."

"Olen Annelle velkaa elämäni. Jugoslavian sodan aikana päiväkirja oli ainut, joka piti minut elossa, ainut, joka piti minut järjissäni." - Jugoslavian sodasta selvinnyt nainen

"Jotta voimme rakentaa tulevaisuutta, meidän on tunnettava menneisyys." - Otto Frank (1889 - 1980)

"Tiedän, mitä haluan. Minulla on tavoite, minulla on omat mielipiteet, minulla on usko ja minulla on rakkaus." - Anne Frank (1929 - 1945)

Läpi koko maan (Saksa 2016, osa 1)

Hallihallo! (<- uusin oppimani tervehdys)

Mun elämäni hetkisin viikko, ja siitäkin on vielä jäljellä pari päivää.

Viime lokakuussa olin riidellyt poikaystäväni kanssa ja nukkunut sen vuoksi koko yön huonosti. Olin alakuloinen ja väsynyt, kun kömmin aamulla varhain ilmoittautumaan kandiseminaariin. Rakennuksen ovessa oli mainos: Studieren im Sommer in Deutschland? Stipendi haettavana. En olisi todennäköisesti kiinnittänyt mainokseen mitään huomiota, ellen olisi kaivannut piristystä. Ajattelin oikeastaan vaan: vittu mitä paskaa, olisipa kiva päästä pois hetkeksi.

Huhtikuussa sain stipendin Göttingenin yliopistoon, mutten ottanut sitä jotenkin kovin vakavasti. Arvelin, että jokin menee kuitenkin aikataulullisesti tai muuten pieleen. Kun tiistaina aamulla kello kuusi seisoin Turun lentoasemalla laukkuineni matkalippu kädessä en vieläkään ihan uskonut. Pelkäsin, kuten tapaistani on, että jotain menee pieleen. Jos ei muuta niin kone tulee alas ja minä sen mukana.

Mutta täällä ollaan! Huh, huh!

Matkustuspäivänä tiistaina tein aika monia asioita ensimmäistä kertaa. En esimerkiksi ole ennen matkustanut yksin. Aina on ollut joku kokeneempi neuvomassa. Kulkuvälineiden käyttäminen oli vähän niin kuin ongelmanratkaisua: pitää löytää tietty paikka tiettyyn aikaan mennessä, pitää löytää matkalaukku lentoasemalta, ei saa eksyä. Kuulostaahan se nyt hassulta että niin paljon stressasin yksinkertaisia juttuja, mutta toisaalta, olen vaan pieni tyttö suuressa maailmassa. Ja Frankfurtin lentokenttä, se oli valtava.

Tällaisten asioiden äärellä omat ongelmat tuntuvat kovin pieniltä.

Kun sitten istuin Frankfurtin päärautatieasemalta Göttingeniin matkalla olevassa junassa, saatoin viimein hengähtää. Minä todella selvisin ja osasin! Perillä Göttingenissä vastassa oli monta kivaa tuutoria ja pöydät täynnä virvokkeita, makeita ja suolaisia leivoksia ja naposteltavia. Tunsin oloni tosi tervetulleeksi. Yllättynyt olin myös siitä, miten monikulttuurista porukka oli; etenkin Aasiasta oli paljon osallistujia, joitakin myös Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Itse olen ryhmän ainut suomalainen.

Asuntola on tosi jees. Huone on askeettinen, mutta ei sen tarvitse muuta ollakaan. Asun englantilaisen, kazakstanilaisen, puolalaisen, kiinalaisen ja japanilaisen kanssa. Etenkin kiinalaisen tytön kanssa olen kaverustunut, hänen nimensä on Lin ja hän opiskelee sinologiaa eli Kiinan kulttuuria ja historiaa. Koska olen viime aikoina lukenut etenkin Kiinan kulttuurivallankumousta käsitteleviä teoksia, meillä on ollut kiintoisat keskustelut. Kaikki asuintoverit ovat kuitenkin tosi kivoja. Englantilainen tyttö Evelyn osaa tosi hyvin saksaa ja on ollut kesäkurssilla aiemmin, joten hän osaa antaa neuvoja ja vinkkejä ja on muutenkin niin menevä ja tekevä, että menen ikään kuin siinä imussa mukana.

Ekana varsinaisena päivänä meillä oli lähtötasotesti, jossa kartoitettiin kielitaitoa ja arvioitiin, minkä tasoiseen ryhmään meidät laitetaan. Kaikki kielikurssille osallistujat eivät siis suinkaan osaa saksaa kovin paljon jo etukäteen, mikä on minusta tosi siisti juttu. Että tänne voi tulla aika alkeellisellakin kielitaidollakin ja sitten oppia kieltä autenttisessa ympäristössä! Minusta lähtötasotesti meni aika huonosti, mutta tulosten tultua suu loksahti auki: minun kielitasoni on muka C1, joka on toisiksi korkein! Hyväksyn tason B2, jonka olen saavuttanut Suomessa, mutta en C1:tä. Menin kurssille kuitenkin enkä valittanut. Olen paljon huonompi kuin muut, mutta pärjään ihan hyvin. Ainakin opin hyvin! Enkä kai ole täällä näyttämässä kaikille, että katsokaa miten hyvin osaan. Olen unohtanut oppimastani aika paljon, koska saksan kielen kanssa on ollut taukoa, mutta kyllä kai tässä pian alkaa muistua.

Ensimmäisen illan aikana oli ns. saapumisjuhla, eli menimme kapakkaan juomaan olutta (Saksa on olutmaa, Saksa maistuu oluelta) ja tapaamaan uusia ihmisiä. Tarjolla oli myös döneriä, joka on siis kebabia, en tiedä miksi sitä kutsutaan döneriksi, sekä kasvisvaihtoehto kasvissyöjille. Dönerrullassa oli myös hapankaalia, joka on saksalaisten herkku. Olisi pitänyt saada talteen yhden kiinalaistytön ilme, kun hän maistoi sitä! Kulttuurierot ovat sitten hauskoja. Puolalaistyttö kysyi minulta tänään aamiaspöydässä, että juonko oikeasti maitoa aamupalalla. Japanitar taas kysyi puolalaiselta, että aiotko oikeasti syödä tuon. Puolalainen leikkasi paprikaa.

Myöhään yöllä istuin kapakassa juttelemassa tunteja kolmen japanilaisen sekä Linin kanssa huonolla saksalla. Kun tuli myöhä, kukaan ei jaksanut enää edes yrittää puhua hyvää kieltä, vaan puhuimme englantia ja saksaa sotkien ja ihan omalla kieliopilla. Se oli oikeastaan tosi mahtavaa - pääasiahan nimittäin oli, että me ymmärsimme toisiamme. Ja me ymmärsimme. Ei yhteisen kielen aina tarvitse olla englanti.

Ruoka on vähän liian hyvää ja se pelottaa minua. Saksalaiset mm. syövät paljon leipää, eivätkä samanlaista huonoa leipää kuin Suomessa syödään, vaan he ostavat leivän tuoreena leipomosta. Junamatkalla syömäni kahvilasta ostamani täytetty sämpylä pelkästään oli yksi iso ruokaorgasmi, vaikka kyseessä oli vain täytetty leipä. Kaljaahan täällä juodaan paljon kuten mainitsin, ja minäkin juon, vaikken pidä oluesta, oikeastaan se maistuu kamalalta. Mutta kai sitä kuuluu juoda. Juustot ovat tosi rasvaisia mutta tosi herkullisia. Mitään suomalaisia laihdutustuotteita ei todellakaan ole. Saksalaiset juovat myös pääasiassa pullovettä eivätkä niinkään hanasta. Olin kauhuissani tästä asiasta ensimmäisellä Saksan-matkallani, mutta rauhoituin, kun huomasin yhden tosiasian: saksalaiset myös kierrättävät ihan eri mittakaavassa kuin suomalaiset.

Eilen opiskelu lähti kunnolla käyntiin. Kieli on takkuillut tosi paljon, mutta kyllä se alkaa sieltä pian pulputa. Tänään oli jo parempi päivä. Kaikenlaista ohjelmaa on vielä tarjolla: teatteria, esittele kotimaasi -iltoja, urheilua, kokkausta, leffailtoja, fonetiikkaa, ekskursioita, kirjoittamista ja kirjallisuustyöpajaa... Tuntuu, että voimat loppuvat. Yritän osallistua kaikkeen mahdolliseen, mutta olen pienten piirien ihminen ja tosi herkkä ja tarvitsen paljon hiljaisuutta. Tänään en kaupunkikierroksen jälkeen jaksanut lähteä kapakkaan. Perustelin sitä sillä, että haluan olla skarppina huomenna, kun lähdemme ekskursiolle. Pääsen vierailemaan keskiaikaiseen linnaan! Wow!

Tosi monet ihanat asiat odottavat, odottakaapas vaan kun kerron niistä!

- Mira