Elämä tapahtuu opiskelijallekin

Tänään se oli lehdissä. Opintotukea leikataan vuotaan 2019 mennessä 70 miljoonalla. Sinä vuonna minä valmistun, ehkä, toivottavasti. Juuri nyt se tuntuu epävarmalta. Pelkään, että vuodet loppuvat kesken. Ja pelkään, että menetän toimeentuloni.

Kesäisin teen töitä. Viime vuosina olen myynyt marjoja ja jäätelöä, aiemmin feissasin Amnestylla ja pakkasin taimia. Ei sillä rahoiksi lyö, ei sinnepäinkään, mutta jos rahat laittaa säästöön, niillä pärjää ehkä seuraavaan kesään asti nostamatta lainaa. Viime syksynä kuitenkin nostin lainan, koska pelkäsin sitä, mitä tuleman piti. Nyt kadun, etten alusta asti ole kartuttanut opintolainaa, jotta selviäisin tulossa olevista leikkauksista. Tulevina vuosina minun on pakko käydä opintojen ohella töissä, jotta selviän, vaikka ottaisin lainaakin. Tukikuukaudet nimittäin loppuvat kesken, viimeisenä vuotenani en saa lainkaan opintotukea. Ilman opintoajan rajausta en olisi niin huolissani, mutta en ehkä ehdi käydä töissä koko ajan opiskelun ohella.

Joskus minusta jopa tuntuu, että me opiskelijat olemme yhteiskunnalle pelkkä painolasti. Että meidän odotetaan pian vain valmistuvan ja menevän töihin ja olevan hyödyksi. Nopeasti, tehokkaasti. Ehkä olisikin ollut hyvä mennä lähihoitajakouluun ja valmistua ammattiin 18-vuotiaana, sitten tehdä sitä 45 vuotta.

Eihän opintotuella elä. Ei se nyt mikään uusi juttu ole. Mutta entä jos jatkossa emme saa sitäkään vähää? Jos opintotukikuukausia leikataan entisestään?

Opiskelu on opiskelijan työtä. Tietysti meidän odotetaan opiskelevan täydellä tahdilla ja valmistuvan siinä ajassa kuin valmistumisen teoriassa pitäisi tapahtua, kolmessa, viidessä vuodessa. Yhtä asiaa päättäjät eivät kuitenkaan minusta ymmärrä. He eivät huomaa, että elämä tapahtuu opiskelijallekin. Norsunluutornista on helppoa katsella opiskelijoita, joilla opinnot venyvät ja rahat loppuvat, ja todeta sitten, että opiskelkaa ahkerammin. Näytämme varmaan laiskoilta ja kiittämättömiltä. Mutta ei se niin ole, ei aina, ei suinkaan.

Minä kerron.

Yksi meistä sai yllättäen lapsen. Kuultuaan raskaudesta hän yritti saada opiskeltua niin ahkerasti kuin mahdollista, jotta voisi hyvillä mielin jäädä äitiyslomalle. Samaan aikaan hän kävi töissä ja säästi rahaa, jotta pystyy huolehtimaan lapsesta. Yllätysraskaus ja epävakaa elämäntilanne sekä koulustressi väsyttivät häntä kuitenkin niin paljon, että paljon kursseja jäi tekemättä.

Yksi paistoi ABC:llä öisin hampurilaisia, jotta pystyi maksamaan vuokran. Hän oli ollut vaihdossa aiemmin eikä siksi ollut käynyt kesätöissä, minkä vuoksi rahat olivat muutenkin vähissä. Hän olisi tahtonut keskittyä kanditutkielman kirjoittamiseen, mutta ei töiden päälle oikein jaksanut. Töissä ei voinut kuitenkaan olla käymättäkään, ei ainakaan jos tahtoi syödä.

Yhden pitkä parisuhde päättyi. Oli ollut yhteisiä vuosia, melkein seitsemän, ja yhtäkkiä se kaikki hajosi. Sinä keväänä oli vaikeaa keskittyä opiskeluun, kun koko ajan itketti eikä mikään oikeastaan edes tuntunut merkitykselliseltä. 

Yksi lannistui opiskeluissaan. Motivaatio alaan oli kaikonnut, sillä tulevaisuudennäkymät olivat huonot, palkka ei korkeaan koulutukseen nähden kovin hyvä ja arvostus vähäistä. Oli tehtävä täyskäännös, mietittävä uudestaan. Hän vaihtoi kokonaan alaa, mutta siinä vaiheessa osa tukikuukausista oli jo mennyt.

Minä sairastuin. Masennuksen takia useita kursseja jäi kesken vuosina 2013 ja 2014. Viime vuosi meni näitä vaurioita paikkaillessa sen sijaan, että olisin voinut edetä opintosuunnitelman mukaisesti. Enkä minä ole ainoa: mielenterveysongelmat ovat opiskelijoiden lääkärikäyntien yleisin syy.

Ja tapahtui varmaan muitakin juttuja. Ehkä joku vei alkoholisoitunutta vanhempaansa katkolle tai piti huolta dementoituneesta sukulaisestaan. Ehkä jonkun lähiomainen kuoli. Ehkä joku sai burnoutin. Ehkä joku sairastui syömishäiriöön. Ehkä jotakuta kiusattiin tai ehkä koulu ei muuten tuntunut turvalliselta paikalta.  

Kaikenlaista sattuu. Työssäkäyvällekin. Miksei siis myös opiskelijalle?

Ime persettä, koululiikunta

Ostin syksyn alussa yliopistoliikunnan kausikortin ja olen käynytkin ahkerasti jumpissa. Kaksi ystävääni aloitti taannoin kansantanssin ja polkkaa nyt aivan innoissaan vähintään kerran viikossa. Toinen ystäväni on viimein uskaltautunut salille pohdittuaan asiaa ensin muutaman vuoden.

Meitä kaikkia yhdistää yksi asia: koululiikunta on vienyt meiltä halun ja uskalluksen liikkua.

Olen aina pohtinut koululiikunnan tavoitteita. Kouluhan nyt laitoksena on sellainen, että se valmistaa meitä elämään, tarjoaa yleistietoa ja opettaa, miten voimme olla kunnon kansalaisia. Onko koululiikunnan tarkoitus siis myös kannustaa meitä liikkumaan aikuisiällä, niin että pysyisimme terveinä emmekä kuormittaisi terveydenhuoltojärjestelmää?

Jos tämä on koululiikunnan tarkoitus, niin toteutus on mennyt aivan pieleen.

Sillä ajatelkaa nyt: yrität parhaasi, mutta et saa hyvin heitettyä koria tai sinulla on vaikeuksia saada lentopallo verkon yli - se näkyy numerossasi, joka osoittaa, että olet aivan paska; oppilaiden käsketään jakautua kahteen joukkueeseen, ja sinut valitaan viimeisenä, sillä et ole joukkueen kapteenin kaveri - ymmärrät vähemmästäkin, että olet ihan paska; koulun kovikset tuuppivat sinut jalkapallopelissä, potkivat ja lyövät, eikä opettaja puutu siihen, koska se kuuluu asiaan; sinulle naureskellaan, kun tanssit, koska näytät kuulemma tyhmältä - ja tunnet olevasi täysi paska. Uimaan meneminen on kaikkein kamalinta, koska silloin luokkakaverit näkevät vartalosi, joka sinua hävettää, tunnet itsesi entistä rumemmaksi ja toki myös ihan paskaksi.

Kun et kykene täydelliseen urheilusuoritukseen jossain lajissa, ajattelet, ettei liikunta ole sinua varten. Siis mikään liikunta. Et tietenkään kehtaa mennä jumppaan, koska joku voi katsoa ja nauraa ja arvostella. Ehkä ajattelet myös, että jumppatunnilla kaikki muut ovat niin hyväkuntoisia ja kauniita ja seksikkäitä, ettet voi mennä sinne niiden sekaan.

Kun ensimmäistä kertaa uskalsin mennä zumbaan viime talvena, hämmästyin: ihan tavallisia ihmisiähän siellä tunnilla oli! Löysin sitä kautta oman liikuntalajini, ohjatut tanssitunnit. Siellä saa tehdä omaan tahtiin, ohjaaja muistuttaa usein, että tärkeintä on pitää hauskaa ja nauraa itselleen, jos menee pieleen. Eikä siellä kukaan oikeasti katsele suoritustasi, kaikki keskittyvät vain omaansa. Toisin on koululiikunnassa, jossa luokkakaverit vahtivat kuin haukat, milloin joku on ihan paska ja räkättävät sitten kuorossa, koska heillä ei ole muuta tekemistä.

Muutamat huonossa kunnossa olevat ja myös ylipainoiset tuttavani ovat sanoneet, etteivät ikinä kehtaa mennä liikkumaan, koska joku sitten katsoo, että tuossa se läski yrittää liikkua. Tällä perusteella liikkumaan ei ole asiaa, jos et ole jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ja kuinka voit koskaan olla hyvässä kunnossa, jos et saa mennä liikkumaan?

Liikuntatunneilla pelataan usein jotain joukkuelajia, koripalloa tai jalkapalloa tai muuta. Tosin tyttöjen tunneilla harjoitellaan ensin tekniikoita, koska tytöt eivät osaa vain pelata. Pojat pelaavat aina koko tunnin. Kaikki eivät ole joukkuepelaajia, kaikki eivät uskalla juosta pallon perään toisten tuupittaviksi. Epäröinti tulkitaan siksi, että olet ihan paska.

Koululiikunta on siis tosi joukkuelajikeskeistä, ja jos se ei ole joukkuelajikeskeistä, se on suorituskeskeistä. Ajat, hyppyjen pituudet ja tekniikat laitetaan tarkkaan ylös ja niiden perusteella vedetään johtopäätös, onko liikkuja hyvä, keskiverto vai se ihan paska. Hyvällä ololla tai kunnossa pysymisellä ei koululiikunnassa ole sijaa.

Itse pidin aina Cooperin testistä, sillä siinä kilpailtiin vain itseään vastaan. Toisille taas on jäänyt suuret traumat juuri siitä. Minusta tämä osoittaa hyvin vain sen, että liikkujoina olemme erilaisia.

Muistan, miten liikunnanopettaja kerran nöyryytti minua lentopallotunnilla. Olen aina ollut huono lajeissa, joissa pitää heittää. Jos en olisi ollut varhaisteini - lapsi - olisin ehkä uskaltanut lähteä pois tunnilta ja kannella jollekulle, mutta en tietenkään niin tehnyt, sillä tajusin tosiasian: olin ihan paska. Ala-asteella taas opettajalla oli vahvasti omat suosikkinsa, joista käskettiin ottaa mallia. Opettaja sanoikin usein, että olisittepa te kaikki niin kuin Rosa. Kerran tunnilla pallo osui minua kipeästi päähän, mutta opettaja käski vain lopettaa vetistelyn ja jatkaa. Sellainen urheilumaailma on!

Sama opettaja opetti siskoani ja antoi tämänkin ymmärtää, että sinusta ei ole mihinkään. Nykyään siskoni juoksee maratonia ja ohjaa HIIT-corea.

Minua, kuin myös tuttaviani, on auttanut se, että olemme löytäneet oman lajimme. Minä uinnin ja jumpat, toinen kansantanssin, kolmas salin. Joku toinen uskaltaa viimein mennä lenkille pelkäämättä arvostelua. Käymme jumpissa ja tanssissa ja lenkillä mittaamatta tuloksia tai vertaamatta kehenkään toiseen. Vertailusta kesti kauan päästä irti.

Leikin ajatuksella: mihin kaikkeen olisimme pystyneet, jos koululiikunta ei olisi lytännyt meitä?

Koululiikuntatuntien perusteella en olisi ikinä aiemmin uskonut sitä, minkä tänä vuonna olen oppinut: liikuntahan on hauskaa!

(Sarjakuva Tulva-lehdestä 1/2015)

Work out because you love your body,

not because you hate it <3

- Mira