Han Kang: Vegetaristi. Kuinka pitkälle ulottuu ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa?

Han Kang: Vegetaristi (romaani)
Arvio: 8/10, hyvä
Sisältää spoilereita.

Ulkomaisissa kirjablogeissa Han Kangin romaani The Vegetarian alkoi levitä kulovalkean tavoin. Siksi oli riemastuttavaa, että vuonna 2016 Booker-palkittu romaani saatiin suomeksi, ennen kuin ilmiö laantui. Suoraan koreasta käännettyä romaania me suomeksi lukevat emme kuitenkaan saaneet lukea, vaan romaani oli suomennettu englanninnoksesta. Kääntäjä Sari Karhulahti on kuitenkin tehnyt erinomaista työtä, ja vaikken korean kieltä ymmärräkään eikä minulla ole pääsyä alkuteoksen maailmaan, uskon, että tunnelma on onnistuttu välittämään, on nimellä Vegetaristi suomeksi ilmestynyt teos sen verran painavaa ja ahdistavaakin luettavaa.

Romaani kertoo eteläkorealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka, alettuaan nähdä brutaaleja unia, päättää luopua eläinperäisistä tuotteista, ensin lihasta, sitten muusta. Päätös on näennäisen pieni, mutta vaikuttaa maanjäristyksen lailla hänen lähipiiriinsä, joka yrittää tavoin ja toisin vaikuttaa Yeong-hyen päätökseen. Kertojina ovat Yeong-hyen aviomies, lankomies sekä sisar. Romaani jakautuu kolmeen osaan kunkin kertojan mukaan. Merkityksellinen piirre romaanissa onkin juuri se, että tarina on kerrottu ulkopuolisten tarkkailijoiden silmin. Yeong-hyen mieleen lukija ei lainkaan pääse, vaan on ikään kuin samassa asemassa kunkin kertojan kanssa. Sinänsä tämä myös ärsyttää lukijaa, joka haluaisi tulla osalliseksi Yeong-hyeen niin kovin vaikuttavista painajaisista, mutta ehkei painajaisten sisältö olekaan niin merkittävä asia: painajaisistahan painajaisia tekee niiden tunnelma eivätkä välttämättä niinkään tapahtumat.

Ketään romaanin kertojista on vaikea pitää hyvänä ihmisenä. Yeong-hyen mieheen suhtautuminen on ensi riveiltä asti nuivaa. Mies muun muassa kertoo, ettei ole olllut erityisen rakastunut Yeong-hyeen, mutta "suostui ottamaan" tämän vaimokseen, sillä Yeong-hye oli tottelevainen ja kuuliainen vaimo, jolla ei yleensä ollut lainkaan vastaansanomista mihinkään. Siksikin aviomiehen on niin vaikea hyväksyä Yeong-hyen horjumatonta päätöstä lopettaa lihansyönti - kyseessä on Yeong-hyen ensimmäinen aidosti oma päätös, johon miehellä ei ole valtuuksia. Miehen kylmä ja kontrolloiva käytös on lukijasta alusta alkaen vastenmielistä, mutta inho miestä kohtaan kasvaa loppupuolella, kun tämä päätyy raiskaamaan vaimonsa useita kertoja. Mies pitää silti itseään uhrina, sillä Yeong-hye on alkanut vältellä seksuaalista kanssakäymistä miehen kanssa sillä perusteella, että mies hänestä haisee lihalta ja kuolemalta. Vaikka raiskausta ei sanota ääneen eikä kertojaääni romaanissa sitä tuomitse, se on ilmiselvä asia.

Toinen kertoja on Yeong-hyen sisaren aviomies, joka jää nimettömäksi. Toinen osa romaanista on ollut kääntäjälle vaikea paikka, sillä lankoon viitataan ainoastaan hän-pronominilla, englannissa siis he. Ongelmallista tämä on niissä kohdin, joissa puhutaan langosta ja Yeong-hyestä, johon puolestaan lienee viitatun alkuperäistekstissä pronominilla she. Lanko on eroottisessa mielessä ollut kiinnostunut Yeong-hyestä, joka kasvissyönnin aloitettuaan on laihtunut luurankomaiseksi. Lanko kuvasikin eurooppalaisen lukijan mielestä erikoisesti, että laihduttuaan Yeong-hye ei ollut enää niin kaunis kuin oli ollut pyörämpänä; Euroopassahan nimenomaan laihtumista pidettäisiin kaunistumisen merkkinä. Lanko haaveilee eroottisesta videoteoksesta, jossa näyttelisi tunnistamattomana Yeong-hye. Taideteos päädytäänkin toteuttamaan, mutta sen tekemisen jälkeen myös lanko päätyy yhdyntään Yeong-hyen kanssa, alun perin tämän suostumuksesta, sitten tämän tahtomatta. Toisin sanoen myös lanko raiskaa Yeong-hyen.

Viimeinen kertoja on sisar In-hye, joka on henkilöistä ainut, joka haluaa auttaa Yeong-hyetä ja näkee tämän ennen kaikkea mielisairaana. Tässä vaiheessa Yeong-hye on edennyt jo siihen vaiheeseen, että kieltäytyy kaikesta ravinnosta ja haluaa elää niin kuin kasvi: pelkästä auringonvalosta ja vedestä. Mielisairauden kuvaus ovat minusta romaanin parasta antia, ja sitä olisin toivonut enemmänkin, samoin sen pohdintaa, missä menee hyväksyttävän itsemääräämisoikeuden ja mielisairauden raja. Pohdin, olisiko Yeong-hyen sairaus voinut olla jokin erikoinen muoto anoreksiasta. Toisaalta selvä diagnoosi jossain määrin pilaisi romaanista jotain erityistä: romaani käsittelee pikemminkin käsittämätöntä, selittämätöntä ilmiötä, joka horjuu sairauden ja vakaan päätöksen rajalla. Kuten arvata saattaa, Yeong-hyetä pyritään pakottaa syömään, sitten hän joutuu letkuruokintaan taistellen kuitenkin koko ajan vastaan.

Vegetaristin hienous piilee muualla kuin juonessa. Se on kuvaus naisesta, jonka ruumis tuntuu kuuluvan kaikille muille paitsi hänelle itselleen, sekä kolmesta ihmisestä, joilla oli ainoastaan huonoja ratkaisuja. Romaanin kieli on nautinnollista, ja vahvimmin romaanista jäi mieleen sen tunnelma, joka oli voimakkaan ahdistunut, jopa pelottava. Jos romaani pitäisi asettaa johonkin alagenreen, minä sijoittaisin sen kauhuun. Kauheuksilla, kuten verellä, romaanissa ei mässäillä, mutta tunnelma on hyvin vahva. Lisää olisin kaivannut Etelä-Korean kulttuurin kuvausta, jota romaanissa oli hyvin vähän, toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti. Toisesta suomennetusta eteläkorealaisesta romaanista (totta, eteläkorealaisia romaaneja on suomennettu vain kaksi), Kyung-Sook Shinin Pidä huolta äidistä, pidin juuri siksi, että se kuvasi suomalaiselle melko vierasta Etelä-Koreaa niin tapakulttuureineen kuin ruokineen.

Miinukset kumpuavat omasta tiedonhalustani ja uteliaisuudestani. Mitä  sellaista Yeong-hyen elämässä oli ehkä tapahtunut, joka ajoi hänet tällaiseen oireiluun? Vauhdittivatko raiskaukset hänen mielensä järkkymistä?

Itseltäni haluan kuitenkin kysyä: miksi oletan, että oireilun taustalla on jokin muu syy kuin yksinkertainen halu irrottautua kaikesta brutaalista?

Ennen kaikkea romaani on kuvaus itsemääräämisoikeudesta, sen rajoista ja muiden halusta kontrolloida ihmistä, jolla aiemmin ei tunnu olleen omaa tahtoa.

Kirjailija: Han Kang
Vegetaristi (romaani)
Kääntäjä: Sari Karhulahti (Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian)
Ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos ilmestynyt: 2017

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 215

Ananasta ja vappumunkkeja (novelli)

Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!

--

Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista. Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.

Me ollaan syöty koko viikon pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua. Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.

Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä. Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua ja imperatiiveja.

"Se kiehuu", Miriam sanoo, kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan, tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa taikinapallon rasvaan.

"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on rento ja luonnollinen.

"Mutsi ostaa varmana liian pienen mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se on ihan sairas."

Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla hoikka edes nyt nuorena.

Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva jähmettyy.

"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa käyttää sen korttia."

Toinen valmis munkki kierähtää mulle sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.

Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan. Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta, kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.

Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan kaloreita, rasvaa ja sokeria.

Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta, se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja. Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.

”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin totean kuin kysyn.

”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti, minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.

Polvistun vuorostani pytylle, vähän arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava, vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä. Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin vuoksi pakotan.

”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja silittää selkää.

Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle, ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.

Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on euforista.

Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli, ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.

Vasta myöhemmin mulle valkeni, että deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.

Veripimppi - novelli

Tässä luovan kirjoittamisen kurssille kirjoittamani novelli. En yleensä kirjoita novelleja, ja 3000 merkin vaatimus oli vaikea täyttää. Minulta lähtee aina käsistä, en pysy aiheessa enkä osaa jättää mitään pois. Siksi kirjoittaminen oli yhtä vahtaamista ja siivoilemista.

Novellin aiheena oli häpeä. Tällainen sitten syntyi, teemoina kiusaaminen, ulkonäköpaineet ja - ennen muuta - kuukautiset.

---

Veripimppi

Minä seison jälleen altaan reunalla.

No olisithan sinä voinut sanoa!

Kuulen tirskeen, kymmenen tyttöä taustakuorona, opettaja läksyttää minua. Matkalla pukuhuoneeseen joku huikkaa: Veripimppi!

Ja ne keskustelevat siitä, kuuloetäisyyden päässä ja tietoisesti.

Ookste nähneet miten paljon se ottaa ruokaa, joskus se ottaa lisääkin, vaikka ois pahaa ruokaa kuten maksalaatikkoa, ei ihme että sen peppu on nykyään noin iso.

Sattuukohan utareisiin, kun niitä vetää? Lypsääkö joku sitä?

Mikset kertonut? Häh? opettaja tivasi.

No jotta kukaan ei saisi tietää, vastasin, mutta vain mielessäni. Emmätiä emmätiä, hoin vain.

Nyt se on sitten tapahtunut ja kaikki ovat saaneet siitä tietää. Tein parhaani, ja silti veteen purkautui verta ja uimavalvoja käski ylös altaasta. Minä olen kymmenvuotias lehmä tissihirviö syöttöpossu jne jne jne mutta että veripimppikin vielä. Ja vain neljän vuoden kuluttua tilanne on toinen. Rintaliiveihin voi laittaa esim vessapaperia, mutta uimahalli on armoton. Ei pojat tykkää laudoista, pukkarissa keskustellaan, kuuloetäisyyden päässä, tietoisesti.

Minä seison jälleen altaan reunalla arvioitavana, arvosteltavana. Sama tilanne, samat sanat, vain kuoro puuttuu, vaikka onhan se siellä, minun päässäni, se on siellä koko ajan. Mies on harmistunut, pettynyt, tuohtunutkin.

No olisithan sinä voinut sanoa.

Nielen häpeää. Mies pyyhkii veriset sormet reiteeni, eikä se veri ole sinistä niin kuin kuukautissidemainoksissa.

Ällö oksu nauta VERIPIMPPI

Etten olisi ehtinyt innostua, mies lisää.

Ja sitten pettyä, niinkö? Olisit ehtinyt etsiä jonkun toisen, niinkö?

Jos mä menen suihkuun, ehdotan. Tai sitten… jotain muuta?

Ai että tyydytän hänet jotenkin muuten kuin verisellä pimpilläni? Älä viitsi. Sinä olet kaksikymmentävuotias neitsyt. Mihin sinä edes pystyisit, kun pelkkä lääkärin suuhun tunkema puutikku saa kakomaan?

Sori multa meni kyllä halut, mies sanoo. Mitä sä edes etsit baarista seuraa jos on noi päällä?

Sitä minäkin mietin. Mutta baarissa sinä oli niin kamalan kiva, ostit mojiton ja toisen ja sanoit kauniiksi. Ensimmäisenä miehenä minun elämässäni. Ei, ensimmäisenä kenään. Ja koskettelit rintoja kuin et olisi kauniimpia nähnyt, minun rintojani, jotka kasvoivat, kun olin yhdeksän. Minä olin niin onnellinen, koska minä uskalsin, humalan rohkaisemana vaikkakin, vaikka kuoro huusi silloinkin.

Sinähän halusit minua! minä huudan miehelle. En tosin ääneen. Puristan kädet nyrkkiin, niin minulle on neuvottu, sitten ei tule raivopurkausta tai kyyneleitä enkä lyö niin kuin silloin kerran löin. Mies kääntyy selin minuun. Minä puen, ymmärrän vihjeen, että näin, melkein-ekakerta, lähempänä kuin koskaan. Itku on ihan siellä, ihan reunalla, odotan käytävään asti. Miksen syö vaikka pillereitä, että voisin säädellä tätä?

Tai miksi, miksi kaikkien on aina oltava niin ehdottomia? Minulle, aina?

Raivoissani kiskon verisen siteen irti pikkuhousuista. Raivossani yritän repiä sen, purkaa raivon siihen, mutta se on sitkeä.

Pudotan sen postiluukusta.

Terveisin veripimppi.