Ime persettä, koululiikunta

Ostin syksyn alussa yliopistoliikunnan kausikortin ja olen käynytkin ahkerasti jumpissa. Kaksi ystävääni aloitti taannoin kansantanssin ja polkkaa nyt aivan innoissaan vähintään kerran viikossa. Toinen ystäväni on viimein uskaltautunut salille pohdittuaan asiaa ensin muutaman vuoden.

Meitä kaikkia yhdistää yksi asia: koululiikunta on vienyt meiltä halun ja uskalluksen liikkua.

Olen aina pohtinut koululiikunnan tavoitteita. Kouluhan nyt laitoksena on sellainen, että se valmistaa meitä elämään, tarjoaa yleistietoa ja opettaa, miten voimme olla kunnon kansalaisia. Onko koululiikunnan tarkoitus siis myös kannustaa meitä liikkumaan aikuisiällä, niin että pysyisimme terveinä emmekä kuormittaisi terveydenhuoltojärjestelmää?

Jos tämä on koululiikunnan tarkoitus, niin toteutus on mennyt aivan pieleen.

Sillä ajatelkaa nyt: yrität parhaasi, mutta et saa hyvin heitettyä koria tai sinulla on vaikeuksia saada lentopallo verkon yli - se näkyy numerossasi, joka osoittaa, että olet aivan paska; oppilaiden käsketään jakautua kahteen joukkueeseen, ja sinut valitaan viimeisenä, sillä et ole joukkueen kapteenin kaveri - ymmärrät vähemmästäkin, että olet ihan paska; koulun kovikset tuuppivat sinut jalkapallopelissä, potkivat ja lyövät, eikä opettaja puutu siihen, koska se kuuluu asiaan; sinulle naureskellaan, kun tanssit, koska näytät kuulemma tyhmältä - ja tunnet olevasi täysi paska. Uimaan meneminen on kaikkein kamalinta, koska silloin luokkakaverit näkevät vartalosi, joka sinua hävettää, tunnet itsesi entistä rumemmaksi ja toki myös ihan paskaksi.

Kun et kykene täydelliseen urheilusuoritukseen jossain lajissa, ajattelet, ettei liikunta ole sinua varten. Siis mikään liikunta. Et tietenkään kehtaa mennä jumppaan, koska joku voi katsoa ja nauraa ja arvostella. Ehkä ajattelet myös, että jumppatunnilla kaikki muut ovat niin hyväkuntoisia ja kauniita ja seksikkäitä, ettet voi mennä sinne niiden sekaan.

Kun ensimmäistä kertaa uskalsin mennä zumbaan viime talvena, hämmästyin: ihan tavallisia ihmisiähän siellä tunnilla oli! Löysin sitä kautta oman liikuntalajini, ohjatut tanssitunnit. Siellä saa tehdä omaan tahtiin, ohjaaja muistuttaa usein, että tärkeintä on pitää hauskaa ja nauraa itselleen, jos menee pieleen. Eikä siellä kukaan oikeasti katsele suoritustasi, kaikki keskittyvät vain omaansa. Toisin on koululiikunnassa, jossa luokkakaverit vahtivat kuin haukat, milloin joku on ihan paska ja räkättävät sitten kuorossa, koska heillä ei ole muuta tekemistä.

Muutamat huonossa kunnossa olevat ja myös ylipainoiset tuttavani ovat sanoneet, etteivät ikinä kehtaa mennä liikkumaan, koska joku sitten katsoo, että tuossa se läski yrittää liikkua. Tällä perusteella liikkumaan ei ole asiaa, jos et ole jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ja kuinka voit koskaan olla hyvässä kunnossa, jos et saa mennä liikkumaan?

Liikuntatunneilla pelataan usein jotain joukkuelajia, koripalloa tai jalkapalloa tai muuta. Tosin tyttöjen tunneilla harjoitellaan ensin tekniikoita, koska tytöt eivät osaa vain pelata. Pojat pelaavat aina koko tunnin. Kaikki eivät ole joukkuepelaajia, kaikki eivät uskalla juosta pallon perään toisten tuupittaviksi. Epäröinti tulkitaan siksi, että olet ihan paska.

Koululiikunta on siis tosi joukkuelajikeskeistä, ja jos se ei ole joukkuelajikeskeistä, se on suorituskeskeistä. Ajat, hyppyjen pituudet ja tekniikat laitetaan tarkkaan ylös ja niiden perusteella vedetään johtopäätös, onko liikkuja hyvä, keskiverto vai se ihan paska. Hyvällä ololla tai kunnossa pysymisellä ei koululiikunnassa ole sijaa.

Itse pidin aina Cooperin testistä, sillä siinä kilpailtiin vain itseään vastaan. Toisille taas on jäänyt suuret traumat juuri siitä. Minusta tämä osoittaa hyvin vain sen, että liikkujoina olemme erilaisia.

Muistan, miten liikunnanopettaja kerran nöyryytti minua lentopallotunnilla. Olen aina ollut huono lajeissa, joissa pitää heittää. Jos en olisi ollut varhaisteini - lapsi - olisin ehkä uskaltanut lähteä pois tunnilta ja kannella jollekulle, mutta en tietenkään niin tehnyt, sillä tajusin tosiasian: olin ihan paska. Ala-asteella taas opettajalla oli vahvasti omat suosikkinsa, joista käskettiin ottaa mallia. Opettaja sanoikin usein, että olisittepa te kaikki niin kuin Rosa. Kerran tunnilla pallo osui minua kipeästi päähän, mutta opettaja käski vain lopettaa vetistelyn ja jatkaa. Sellainen urheilumaailma on!

Sama opettaja opetti siskoani ja antoi tämänkin ymmärtää, että sinusta ei ole mihinkään. Nykyään siskoni juoksee maratonia ja ohjaa HIIT-corea.

Minua, kuin myös tuttaviani, on auttanut se, että olemme löytäneet oman lajimme. Minä uinnin ja jumpat, toinen kansantanssin, kolmas salin. Joku toinen uskaltaa viimein mennä lenkille pelkäämättä arvostelua. Käymme jumpissa ja tanssissa ja lenkillä mittaamatta tuloksia tai vertaamatta kehenkään toiseen. Vertailusta kesti kauan päästä irti.

Leikin ajatuksella: mihin kaikkeen olisimme pystyneet, jos koululiikunta ei olisi lytännyt meitä?

Koululiikuntatuntien perusteella en olisi ikinä aiemmin uskonut sitä, minkä tänä vuonna olen oppinut: liikuntahan on hauskaa!

(Sarjakuva Tulva-lehdestä 1/2015)

Work out because you love your body,

not because you hate it <3

- Mira

Tästä se alkaa

Aloitin tänään uuden blogin. Se tuntuu jännittävältä ja jotenkin merkittävältä. Olen jo pitkään kirjoittanut blogia, mutta tämä blogi on oikeastaan kaikkein eniten minua, sillä kerron tässä elämästäni enkä piiloudu nimimerkin taakse.

No niin. Aloitetaan. Olen 22-vuotias nainen, tai ehkä tyttö. Joskus tuntuu, että olen vielä pieni tyttö. Olen turkulainen opiskelija, tuleva äidinkielenopettaja tai kenties suomen kielen opettaja. En vielä oikein tiedä. Tykkään opiskelusta, opiskelupaikastani ja -kaupungistani. Olen syntynyt Turussa, asunut vaan aikuiseksi muualla. Ehkäpä syntymäpaikan vuoksi tahdoin tänne opiskelemaankin, tai tykkään ainakin ajatella niin. Kotikaupungissani kävin läpi helvetin enkä siksi tahdo palata. Tällä hetkellä asun Kupittaalla, neliöitä on 33, kouluun kivenheitto ja vieressä kaunis puisto. Vietän usein aikaa kahviloissa.

Elämä on ainainen ihmettelyn aihe. En koskaan kyllästy siihen. Tahdon ymmärtää tätä maailmaa ja ihmisiä ympärilläni. Millaista elämäni siis on? Yliopisto-opiskelija, aika tavallinen opiskelija-asunto, viinilasillisia, joskus bileitä, harrastuksia, ihmissuhteita ja solmuja, vähän rikkinäinen sydän (enimmäkseen toimiva), hymyjä ja kyyneleitä.

Olen tavallaan tosi sosiaalinen, ehkä olen jopa ekstrovertti. Puhun paljon ja vitsailen, teen hassuja asioita jos minun tekee mieli ja jopa nolaan itseni antaumuksella. Sellainen tekee minut onnelliseksi. Rakastan itseäni ja kehoani parhaani mukaan. Ei se aina helppoa ole, älkää käsittäkö väärin. Mutta siihen pyrin ja sisimmässäni uskon, että jokaisen pitäisi pitää itsestään hyvää huolta.

Ärsytän monia ihmisiä olemalla oma itseni mitään peittelemättä. Minua on inhottu, koska en inhoa itseäni siitäkään huolimatta, etten ehkä täytä länsimaisia kauneusihanteita. En myöskään ole niin vaatimaton kuin naisen kuuluisi olla. Luulen, että ihmiset kammoksuvat itsensä kanssa sinut olevia ihmisiä, koska eivät itse pidä itsestään riittävästi. Uskon, että jos ihmiset vaalisivat positiivista energiaa, moni ongelma ratkeaisi. Itsensä rakastaminen ja itserakkaus ovat ihan eri asioita. Itseään rakastava ihminen kohtelee myös muita hyvin. Itseään inhoava ihminen kohtelee muita huonosti. Minulle on tärkeää saada muut tuntemaan itsensä tärkeiksi, riittäviksi ja rakastetuiksi.

Koska rakastan heittäytyä, minulle tärkeä harrastus on tanssi. En sano olevani millään lailla hyvä. Itse asiassa josku olen jopa surkea, koska en ole kovin notkea ja saatan joskus kompastella. En kuitenkaan välitä siitä, sillä tärkeintä on pitää hauskaa. Tanssin kautta voi käsitellä tunteita, ilmentää itseään ja nauttia omasta kehostaan. Lisäksi tulee harrastettua liikuntaa ihan huomaamattaan.

Rakastan myös tavata erilaisia ihmisiä ja kuulla tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista. Tahdon kuulla, kuka kohtaamani ihminen on ja miten hänestä on tullut sellainen. Minua kiinnostavat ihmisten rosot ja kipupisteet, se mitä on pinnan alla.

Ennen kaikkea rakastan lukea. Rakkautta kirjoihin ei oikeastaan voi selittää: osittain se on halua matkustaa toisiin paikkoihin ja eläytyä muiden elämiin, toisaalta se on ehtymätöntä kiinnostusta maailmaa kohtaan, toisaalta halua nauttia kielellä leikittelystä. En oikeastaan osaa selittää sitä. Yhtä kaikki tulen sairaaksi, jos en ehdi ottaa itselleni aikaa, jona voin vain sukeltaa kirjan väliin. Luen sekä korkeakirjallisuutta että hömppää sekä kaikkea siltä väliltä. Ne tasapainottavat toisiaan.

Olen jo pitkään pitänyt blogia masennuksestani. Nyt sairaus on kuitenkin alkanut väistyä, joten blogi alkoi menettää merkitystään, mutta halu kirjoittaa elämästä säilyi. Jos tämä blogi on mielenterveysblogi, niin aiheena ei ole sairaus vaan siitä parantuminen ja elämä sen jälkeen. Mutta omaa tarinaani en voi kertoa sairautta ohittamatta, eikä se ole tarpeenkaan, minähän tahdon olla avoin. Masennus vei elämästäni kaksi vuotta, kun jokainen päivä oli pelkkää selviämistä, mutta tämän vuoden puolella on alkanut jo tuntua siltä, että olen mieluummin elossa kuin kuollut ja että on ihan ok herätä aamuisin ja lähteä maailmaan. Toivon, että voin antaa muille mielenterveysongelmista kärsiville voimaa ja toivoa selvitä.

Jos blogille pitäisi antaa jokin aihe ykskantaan, se olisi elämä. Sillä tämä blogi on tarina elämästä: ilosta, surusta, pelosta, epävarmuuksista, selviämisestä, toivosta, siitä mitä tapahtuu.