Veripimppi - novelli

Tässä luovan kirjoittamisen kurssille kirjoittamani novelli. En yleensä kirjoita novelleja, ja 3000 merkin vaatimus oli vaikea täyttää. Minulta lähtee aina käsistä, en pysy aiheessa enkä osaa jättää mitään pois. Siksi kirjoittaminen oli yhtä vahtaamista ja siivoilemista.

Novellin aiheena oli häpeä. Tällainen sitten syntyi, teemoina kiusaaminen, ulkonäköpaineet ja - ennen muuta - kuukautiset.

---

Veripimppi

Minä seison jälleen altaan reunalla.

No olisithan sinä voinut sanoa!

Kuulen tirskeen, kymmenen tyttöä taustakuorona, opettaja läksyttää minua. Matkalla pukuhuoneeseen joku huikkaa: Veripimppi!

Ja ne keskustelevat siitä, kuuloetäisyyden päässä ja tietoisesti.

Ookste nähneet miten paljon se ottaa ruokaa, joskus se ottaa lisääkin, vaikka ois pahaa ruokaa kuten maksalaatikkoa, ei ihme että sen peppu on nykyään noin iso.

Sattuukohan utareisiin, kun niitä vetää? Lypsääkö joku sitä?

Mikset kertonut? Häh? opettaja tivasi.

No jotta kukaan ei saisi tietää, vastasin, mutta vain mielessäni. Emmätiä emmätiä, hoin vain.

Nyt se on sitten tapahtunut ja kaikki ovat saaneet siitä tietää. Tein parhaani, ja silti veteen purkautui verta ja uimavalvoja käski ylös altaasta. Minä olen kymmenvuotias lehmä tissihirviö syöttöpossu jne jne jne mutta että veripimppikin vielä. Ja vain neljän vuoden kuluttua tilanne on toinen. Rintaliiveihin voi laittaa esim vessapaperia, mutta uimahalli on armoton. Ei pojat tykkää laudoista, pukkarissa keskustellaan, kuuloetäisyyden päässä, tietoisesti.

Minä seison jälleen altaan reunalla arvioitavana, arvosteltavana. Sama tilanne, samat sanat, vain kuoro puuttuu, vaikka onhan se siellä, minun päässäni, se on siellä koko ajan. Mies on harmistunut, pettynyt, tuohtunutkin.

No olisithan sinä voinut sanoa.

Nielen häpeää. Mies pyyhkii veriset sormet reiteeni, eikä se veri ole sinistä niin kuin kuukautissidemainoksissa.

Ällö oksu nauta VERIPIMPPI

Etten olisi ehtinyt innostua, mies lisää.

Ja sitten pettyä, niinkö? Olisit ehtinyt etsiä jonkun toisen, niinkö?

Jos mä menen suihkuun, ehdotan. Tai sitten… jotain muuta?

Ai että tyydytän hänet jotenkin muuten kuin verisellä pimpilläni? Älä viitsi. Sinä olet kaksikymmentävuotias neitsyt. Mihin sinä edes pystyisit, kun pelkkä lääkärin suuhun tunkema puutikku saa kakomaan?

Sori multa meni kyllä halut, mies sanoo. Mitä sä edes etsit baarista seuraa jos on noi päällä?

Sitä minäkin mietin. Mutta baarissa sinä oli niin kamalan kiva, ostit mojiton ja toisen ja sanoit kauniiksi. Ensimmäisenä miehenä minun elämässäni. Ei, ensimmäisenä kenään. Ja koskettelit rintoja kuin et olisi kauniimpia nähnyt, minun rintojani, jotka kasvoivat, kun olin yhdeksän. Minä olin niin onnellinen, koska minä uskalsin, humalan rohkaisemana vaikkakin, vaikka kuoro huusi silloinkin.

Sinähän halusit minua! minä huudan miehelle. En tosin ääneen. Puristan kädet nyrkkiin, niin minulle on neuvottu, sitten ei tule raivopurkausta tai kyyneleitä enkä lyö niin kuin silloin kerran löin. Mies kääntyy selin minuun. Minä puen, ymmärrän vihjeen, että näin, melkein-ekakerta, lähempänä kuin koskaan. Itku on ihan siellä, ihan reunalla, odotan käytävään asti. Miksen syö vaikka pillereitä, että voisin säädellä tätä?

Tai miksi, miksi kaikkien on aina oltava niin ehdottomia? Minulle, aina?

Raivoissani kiskon verisen siteen irti pikkuhousuista. Raivossani yritän repiä sen, purkaa raivon siihen, mutta se on sitkeä.

Pudotan sen postiluukusta.

Terveisin veripimppi.