Anne Frank - tyttö joka elää vaikka on kuollut

Kävin eilen Anne Frank -talossa Amsterdamissa. Matkustin tänne varta vasten päästäkseni vierailemaan taloon. Tiesin, että se olisi upea kokemus, mutta että niin upea. En ole koskaan käynyt yhtä kiinnostavassa museossa enkä muista myöskään toista museokokemusta, jossa kaikki vierailijat olisivat niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. No, ehkä sellaisen kokemuksen voi saada Auschwitzista. Sinnekin menen sitten joskus. Jos uskallan. Tarvitsen jonkun pitämään kädestä kiinni.

Liikutun Anne Frankin tarinasta kerta toisensa jälkeen. 

Anne Frank -talo sijaitsee Prinsengrachtilla Amsterdamin keskustassa. Kyseessä on Anne Frankin isän Otto Frankin yrityksen toimistorakennus. Rakennuksen ullakko oli pitkään tarpeeton, mutta sille tuli yllättävää käyttöä, kun toinen maailmansota alkoi ja Saksa miehitti Hollannin. Juutalaisten olot kävivät Euroopassa yhä tukalammiksi ja tukalammiksi. Kiellettiin luistelu, pyöräily, uimarannat, elokuvateatterit - eikä kukaan osannut kuvitella, että se oli vasta alkua.

Vaihdoehtoja oli kolme. Paeta, antautua tai piiloutua. Frankin perhe yritti pakoa. He olivat ensin paenneet 30-luvulla Saksasta Alankomaihin, mutta sitten alkoi sota. He anoivat turvapaikkaa Yhdysvalloista, mutta eivät päässeet. Antautuako sitten? Ne sulkevat meidät leireihin. Ei. Piiloon. On mentävä piiloon. Sopiva piilo oli missäs muuallakaan kuin yrityksen ullakolla. Sinne he rakensivat kodin. Se oli koti niin paljon kuin ullakkoasunto, josta ei saa poistua, voi vain olla. Piileskelijöitä oli kahdeksan: Frankin perhe (vanhemmat Otto ja Edith, tyttäret Margot ja Anne), perhe van Pels (vanhemmat sekä poika) ja Frankin perheen tuttava Fritz Pfeffer. Heillä oli apunaan neljä Otto Frankin alaista, jotka toimittivat heille elintarvikkeita, lääkkeitä ja uutisia. Ilman auttajia kaikki olisi ollut mahdotonta.

Piilopaikassa piti päiväsaikaan olla hyvin hiljaa. Ikkunat oli peitetty verhoilla eikä verhoja saanut raottaa senttiäkään. Ruuaksi oli pääasiassa perunoita ja kaalia, sillä elintarvikkeista oli sodan aikana pulaa. Ulos ei tietenkään päässyt. Voi vain kuvitella, millaista on elää kahdeksan ihmisen kanssa pienessä asunnossa yli kaksi vuotta. Yksityisyyteen ei ollut mahdollista. Piileskelijöiden välillä oli kovia riitoja ja kaikkien mielenterveys oli hajalla.

Koko tämän ajan Anne kirjoitti päiväkirjaa. Päiväkirjan hän oli saanut 13-vuotislahjaksi. Kyseinen päiväkirja oli nähtävillä museossa. Hän kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti elämästä piilopaikassa ja teki tarkkoja havaintoja. Hän haaveili myös kirjailijan urasta. Kun radiossa sanottiin, että kirjeet ja päiväkirjat tulevat olemaan tärkeää aineistoa sodan jälkeen, Anne alkoi haaveilla päiväkirjan julkaisemisesta ja alkoi kirjoittaa siitä julkaisukelpoista versiota.

Ehkä kaikkein koskettavin juttu museossa olivat vaakaviivat, joita oli keittiön seinässä. Niiden vieressä oli kirjaimet M ja A sekä päivämäärät. Sitä seinää vasten äiti Edith oli mitannut tytöt silloin tällöin seuratakseen heidän kasvuaan. Anne kasvoi piilossa kolmetoista, Margot viisi senttiä. Vaikka elämä oli passiivisessa tilassa, silti tytöt kasvoivat. Vaikka sota pysäytti elämän, se silti jatkui. He kasvoivat naisiksi ja heillä oli unelmia. He puhuivat siitä, mitä he tekisivät sodan jälkeen. Anne halusi pyöräretkelle ja uimaan. Rouva van Pels halusi syödä suklaakakkua.

Mutta aikaa sodan jälkeen ei koskaan tullut. Ei heille.

He piileskelivät asunnossa heinäkuusta 1942 elokuuhun 1944. Tarkalleen elokuun neljänteen päivään, jona Gestapon miehet siirsivät oven edessä olleen kirjahyllyn sivuun ja vangitsivat piileskelijät. Joku oli ilmiantanut heidät. Koskaan ei saada tietää, kuka se oli. Annen päiväkirja jäi piilopaikkaan.

Perhe vietiin Westerborkiin, missä heidät hajotettiin eri leireihin. Anne ja Margot pääsivät samaan leiriin, Bergen-Belseniin. He kuolivat vain kuukautta ennen leirin vapauttamista.

On esitetty, että Anne Frank olisi elämänjanonsa ansiosta kyennyt selviämään leiriltä hengissä. Hänen siskonsa kuitenkin kuoli hieman ennen Annea. Tällöin Anne antoi periksi eikä jaksanut enää taistella vastaan.

Otto Frank oli ainut, joka selvisi keskitysleiristä elossa. Hän tiesi vaimonsa Edithin kuolleen, mutta jaksoi viimeiseen asti toivoa, että tyttäret olisivat elossa. Kun tieto tyttärien kuolemasta tuli, auttaja Miep Gies antoi Ottolle Annen päiväkirjan, jonka oli pelastanut piilopaikasta. Otto luki päiväkirjan hyvin hitaasti. Hän oli tiennyt päiväkirjasta. Silti hän ei ollut osannut arvata, miten paljon Anne oli kirjoittanut, miten hyvää ja kypsää teksti oli ja miten syvällisiä ajatuksia Annella oli. Päiväkirjan Anne ei ollut ollenkaan samanlainen Anne, jonka Otto oli tuntenut tyttärenään!

Anne oli toivonut voivansa jonain päivänä tulla kirjailijaksi. Otto päätti julkaista päiväkirjan. Sen nimeksi tuli Het Achterhuis - Piilopaikka. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Nuoren tytön päiväkirja.

Nyttemmin päiväkirja on käännetty yli 70 kielelle. Se on ollut suurena inspiraationa mm. tyttöjen oikeuksien puolestapuhujalle Malala Yousafzaille. Päiväkirja kuvaa hyvin tavallisen nuoren tytön elämää sodan myllerryksen keskellä. Se kertoo siitä, miten ihminen yrittää katastrofin ja pelonkin keskellä elää mahdollisimman normaalia elämää.

"Ei meistä kukaan halua ajatella, että holokausti tapahtuisi uudestaan, mutta se voi tapahtua uudestaan." - yhdysvaltalainen museovieras

"Anne Frankin entäpä-jos -haaveet ovat meidän mahdollisuuksiamme."

"Olen Annelle velkaa elämäni. Jugoslavian sodan aikana päiväkirja oli ainut, joka piti minut elossa, ainut, joka piti minut järjissäni." - Jugoslavian sodasta selvinnyt nainen

"Jotta voimme rakentaa tulevaisuutta, meidän on tunnettava menneisyys." - Otto Frank (1889 - 1980)

"Tiedän, mitä haluan. Minulla on tavoite, minulla on omat mielipiteet, minulla on usko ja minulla on rakkaus." - Anne Frank (1929 - 1945)

Läpi koko maan (Saksa 2016, osa 1)

Hallihallo! (<- uusin oppimani tervehdys)

Mun elämäni hetkisin viikko, ja siitäkin on vielä jäljellä pari päivää.

Viime lokakuussa olin riidellyt poikaystäväni kanssa ja nukkunut sen vuoksi koko yön huonosti. Olin alakuloinen ja väsynyt, kun kömmin aamulla varhain ilmoittautumaan kandiseminaariin. Rakennuksen ovessa oli mainos: Studieren im Sommer in Deutschland? Stipendi haettavana. En olisi todennäköisesti kiinnittänyt mainokseen mitään huomiota, ellen olisi kaivannut piristystä. Ajattelin oikeastaan vaan: vittu mitä paskaa, olisipa kiva päästä pois hetkeksi.

Huhtikuussa sain stipendin Göttingenin yliopistoon, mutten ottanut sitä jotenkin kovin vakavasti. Arvelin, että jokin menee kuitenkin aikataulullisesti tai muuten pieleen. Kun tiistaina aamulla kello kuusi seisoin Turun lentoasemalla laukkuineni matkalippu kädessä en vieläkään ihan uskonut. Pelkäsin, kuten tapaistani on, että jotain menee pieleen. Jos ei muuta niin kone tulee alas ja minä sen mukana.

Mutta täällä ollaan! Huh, huh!

Matkustuspäivänä tiistaina tein aika monia asioita ensimmäistä kertaa. En esimerkiksi ole ennen matkustanut yksin. Aina on ollut joku kokeneempi neuvomassa. Kulkuvälineiden käyttäminen oli vähän niin kuin ongelmanratkaisua: pitää löytää tietty paikka tiettyyn aikaan mennessä, pitää löytää matkalaukku lentoasemalta, ei saa eksyä. Kuulostaahan se nyt hassulta että niin paljon stressasin yksinkertaisia juttuja, mutta toisaalta, olen vaan pieni tyttö suuressa maailmassa. Ja Frankfurtin lentokenttä, se oli valtava.

Tällaisten asioiden äärellä omat ongelmat tuntuvat kovin pieniltä.

Kun sitten istuin Frankfurtin päärautatieasemalta Göttingeniin matkalla olevassa junassa, saatoin viimein hengähtää. Minä todella selvisin ja osasin! Perillä Göttingenissä vastassa oli monta kivaa tuutoria ja pöydät täynnä virvokkeita, makeita ja suolaisia leivoksia ja naposteltavia. Tunsin oloni tosi tervetulleeksi. Yllättynyt olin myös siitä, miten monikulttuurista porukka oli; etenkin Aasiasta oli paljon osallistujia, joitakin myös Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Itse olen ryhmän ainut suomalainen.

Asuntola on tosi jees. Huone on askeettinen, mutta ei sen tarvitse muuta ollakaan. Asun englantilaisen, kazakstanilaisen, puolalaisen, kiinalaisen ja japanilaisen kanssa. Etenkin kiinalaisen tytön kanssa olen kaverustunut, hänen nimensä on Lin ja hän opiskelee sinologiaa eli Kiinan kulttuuria ja historiaa. Koska olen viime aikoina lukenut etenkin Kiinan kulttuurivallankumousta käsitteleviä teoksia, meillä on ollut kiintoisat keskustelut. Kaikki asuintoverit ovat kuitenkin tosi kivoja. Englantilainen tyttö Evelyn osaa tosi hyvin saksaa ja on ollut kesäkurssilla aiemmin, joten hän osaa antaa neuvoja ja vinkkejä ja on muutenkin niin menevä ja tekevä, että menen ikään kuin siinä imussa mukana.

Ekana varsinaisena päivänä meillä oli lähtötasotesti, jossa kartoitettiin kielitaitoa ja arvioitiin, minkä tasoiseen ryhmään meidät laitetaan. Kaikki kielikurssille osallistujat eivät siis suinkaan osaa saksaa kovin paljon jo etukäteen, mikä on minusta tosi siisti juttu. Että tänne voi tulla aika alkeellisellakin kielitaidollakin ja sitten oppia kieltä autenttisessa ympäristössä! Minusta lähtötasotesti meni aika huonosti, mutta tulosten tultua suu loksahti auki: minun kielitasoni on muka C1, joka on toisiksi korkein! Hyväksyn tason B2, jonka olen saavuttanut Suomessa, mutta en C1:tä. Menin kurssille kuitenkin enkä valittanut. Olen paljon huonompi kuin muut, mutta pärjään ihan hyvin. Ainakin opin hyvin! Enkä kai ole täällä näyttämässä kaikille, että katsokaa miten hyvin osaan. Olen unohtanut oppimastani aika paljon, koska saksan kielen kanssa on ollut taukoa, mutta kyllä kai tässä pian alkaa muistua.

Ensimmäisen illan aikana oli ns. saapumisjuhla, eli menimme kapakkaan juomaan olutta (Saksa on olutmaa, Saksa maistuu oluelta) ja tapaamaan uusia ihmisiä. Tarjolla oli myös döneriä, joka on siis kebabia, en tiedä miksi sitä kutsutaan döneriksi, sekä kasvisvaihtoehto kasvissyöjille. Dönerrullassa oli myös hapankaalia, joka on saksalaisten herkku. Olisi pitänyt saada talteen yhden kiinalaistytön ilme, kun hän maistoi sitä! Kulttuurierot ovat sitten hauskoja. Puolalaistyttö kysyi minulta tänään aamiaspöydässä, että juonko oikeasti maitoa aamupalalla. Japanitar taas kysyi puolalaiselta, että aiotko oikeasti syödä tuon. Puolalainen leikkasi paprikaa.

Myöhään yöllä istuin kapakassa juttelemassa tunteja kolmen japanilaisen sekä Linin kanssa huonolla saksalla. Kun tuli myöhä, kukaan ei jaksanut enää edes yrittää puhua hyvää kieltä, vaan puhuimme englantia ja saksaa sotkien ja ihan omalla kieliopilla. Se oli oikeastaan tosi mahtavaa - pääasiahan nimittäin oli, että me ymmärsimme toisiamme. Ja me ymmärsimme. Ei yhteisen kielen aina tarvitse olla englanti.

Ruoka on vähän liian hyvää ja se pelottaa minua. Saksalaiset mm. syövät paljon leipää, eivätkä samanlaista huonoa leipää kuin Suomessa syödään, vaan he ostavat leivän tuoreena leipomosta. Junamatkalla syömäni kahvilasta ostamani täytetty sämpylä pelkästään oli yksi iso ruokaorgasmi, vaikka kyseessä oli vain täytetty leipä. Kaljaahan täällä juodaan paljon kuten mainitsin, ja minäkin juon, vaikken pidä oluesta, oikeastaan se maistuu kamalalta. Mutta kai sitä kuuluu juoda. Juustot ovat tosi rasvaisia mutta tosi herkullisia. Mitään suomalaisia laihdutustuotteita ei todellakaan ole. Saksalaiset juovat myös pääasiassa pullovettä eivätkä niinkään hanasta. Olin kauhuissani tästä asiasta ensimmäisellä Saksan-matkallani, mutta rauhoituin, kun huomasin yhden tosiasian: saksalaiset myös kierrättävät ihan eri mittakaavassa kuin suomalaiset.

Eilen opiskelu lähti kunnolla käyntiin. Kieli on takkuillut tosi paljon, mutta kyllä se alkaa sieltä pian pulputa. Tänään oli jo parempi päivä. Kaikenlaista ohjelmaa on vielä tarjolla: teatteria, esittele kotimaasi -iltoja, urheilua, kokkausta, leffailtoja, fonetiikkaa, ekskursioita, kirjoittamista ja kirjallisuustyöpajaa... Tuntuu, että voimat loppuvat. Yritän osallistua kaikkeen mahdolliseen, mutta olen pienten piirien ihminen ja tosi herkkä ja tarvitsen paljon hiljaisuutta. Tänään en kaupunkikierroksen jälkeen jaksanut lähteä kapakkaan. Perustelin sitä sillä, että haluan olla skarppina huomenna, kun lähdemme ekskursiolle. Pääsen vierailemaan keskiaikaiseen linnaan! Wow!

Tosi monet ihanat asiat odottavat, odottakaapas vaan kun kerron niistä!

- Mira