Sillä välin Pariisissa

Perjantai, 13. marraskuuta 2015

Saavuin pitkästä aikaa kotiin vanhempieni luo. Viikko oli ollut tosi raskas: olin tehnyt paljon koulutöitä, ollut myöhään yöhön jossakin ulkona ja niin edelleen. Raskaan viikon päätteeksi tuntui ihanalta päästä kotiin maaseudun rauhaan, tuttujen ja turvallisten seinien suojaan. Purin laukkuni lähes tyhjään huoneeseeni. Toden totta, vanhemmat olivat säästäneet huoneeni siellä, vaikka käyn nykyään ani harvoin kotona. Eipä siellä olekaan muuta kuin sänky.

Pitkän päivän päätteeksi lähdin metsikköön pienelle kävelylle. Metsässä oli jo pimeää, mutta se ei minua pelottanut, miksi olisi, tunnen metsän hyvin. Lenkin jälkeen kävin rentouttavassa saunassa. Sitten laittelin iltapalaa ja nautin kaikista kodin antimista: verrattuna opiskelijaboksini varantoihin kotona nautittu runsas iltapala tuntui suorastaan juhla-aterialta.

Kello oli vasta kahdeksan, mutta olin jo valmis nukkumaan. Kävin villasukat jalassa vuoteeseen, ja vaikka muut vielä touhusivat olohuoneissa ja keittiössä, nukahdin helposti ja nopeasti.

Samoihin aikoihin se alkoi.

Lauantai, 14. marraskuuta 2015

Yöllä heräsin, ehkä kolmelta. Minulla on siihen taipumusta. Koska en heti saanut unta, nappasin puhelimen ja aloin selata Instagramia. Ensimmäiseksi silmiini osui kuva, jossa Eiffel-torni ja rauhanmerkki on yhdistetty. Kuva oli minusta kaunis, joten tykkäsin siitä. Mutta samoja kuvia alkoikin tulla lisää, ja Eiffel-torneja muutenkin. Kurtistin kulmiani ja avasin uutissivuston. Sen jälkeen minua ei nukuttanut senkään vertaa. 140 kuollutta, niin silloin sanottiin.

Nukahdin ehkä kuudelta, nousin yhdeksältä. Kävin keittiöön aamupalalle, isäpuoli luki sanomalehteä, joka oli sinä aamuna auttamattoman vanha.

"Oletteko jo kuulleet uutisia?" minä kysyin.

"Vain mitä lehdessä lukee", isäpuoli vastasi.

"Ranskassa on ollut suuri terrori-isku, yli sata kuollutta."

Äitikin palaili tyytyväisenä juoksulenkiltä, isäpuoli kertoi uutiset.

"Odotinkin jo, milloin heräämme taas tällaiseen uutisaamuun."

Illalla lähdin tapaamaan isää ja äitipuolta. Olin tosi vastentahtoinen, sillä tiesin, mitä on tulossa. Joimme kahvit vielä kaikessa rauhassa, sitten aloimme katsoa uutisia. Lähetyksen loppupuolella se tapahtui ja äitipuoli alkoi puhua.

"Nyt saa mutiaiset lähteä tiehensä Euroopasta", hän ilmoitti. "Rajat kiinni vaan ISISiltä ja muilta terroristeilta. Tiesihän sen taas, etteivät ne mutanaamat täällä osaa olla."

Televisiossa haastateltiin tummaihoista miestä, joka oli selvinnyt ammuskelusta.

"Olisipa vaan osunut päähän", äitipuoli naureskeli miehelle.

Tein sinä iltana jotain poikkeuksellista. Yleensä olen vaan hiljaa näiden keskutelujen aikana, koska olen niin sovitteleva; en halua riitaa.

Nousin ylös.

"Mä tästä lähden", sanoin reippaasti kesken äitipuolen jonkin vihamielisen kommentin. Eikä sen enempiä selittelyjä, kengät jalkaan ja ulos ja autoon. Anteeksi, isä, mutta en jaksanut. Nämä tapaukset vaikuttavat minuun aina niin vahvasti, enkä toivo, että niiden keskellä ihmiset asettuvat toisiaan vastaan. Toivon, että voisimme pitää yhtä.

Olin kaikesta huolimatta onnellinen, että sain olla kotona niinä kauheina päivinä. Rakkaan perheeni luona. Tunsin oloni turvalliseksi, ja äidin ja isäpuolen luona sain sitä tukea, jota meistä kukin tarvitsi. Siellä minua ei pelottanut, se on minun kotini.

Rakkautta!

Mira

Ime persettä, koululiikunta

Ostin syksyn alussa yliopistoliikunnan kausikortin ja olen käynytkin ahkerasti jumpissa. Kaksi ystävääni aloitti taannoin kansantanssin ja polkkaa nyt aivan innoissaan vähintään kerran viikossa. Toinen ystäväni on viimein uskaltautunut salille pohdittuaan asiaa ensin muutaman vuoden.

Meitä kaikkia yhdistää yksi asia: koululiikunta on vienyt meiltä halun ja uskalluksen liikkua.

Olen aina pohtinut koululiikunnan tavoitteita. Kouluhan nyt laitoksena on sellainen, että se valmistaa meitä elämään, tarjoaa yleistietoa ja opettaa, miten voimme olla kunnon kansalaisia. Onko koululiikunnan tarkoitus siis myös kannustaa meitä liikkumaan aikuisiällä, niin että pysyisimme terveinä emmekä kuormittaisi terveydenhuoltojärjestelmää?

Jos tämä on koululiikunnan tarkoitus, niin toteutus on mennyt aivan pieleen.

Sillä ajatelkaa nyt: yrität parhaasi, mutta et saa hyvin heitettyä koria tai sinulla on vaikeuksia saada lentopallo verkon yli - se näkyy numerossasi, joka osoittaa, että olet aivan paska; oppilaiden käsketään jakautua kahteen joukkueeseen, ja sinut valitaan viimeisenä, sillä et ole joukkueen kapteenin kaveri - ymmärrät vähemmästäkin, että olet ihan paska; koulun kovikset tuuppivat sinut jalkapallopelissä, potkivat ja lyövät, eikä opettaja puutu siihen, koska se kuuluu asiaan; sinulle naureskellaan, kun tanssit, koska näytät kuulemma tyhmältä - ja tunnet olevasi täysi paska. Uimaan meneminen on kaikkein kamalinta, koska silloin luokkakaverit näkevät vartalosi, joka sinua hävettää, tunnet itsesi entistä rumemmaksi ja toki myös ihan paskaksi.

Kun et kykene täydelliseen urheilusuoritukseen jossain lajissa, ajattelet, ettei liikunta ole sinua varten. Siis mikään liikunta. Et tietenkään kehtaa mennä jumppaan, koska joku voi katsoa ja nauraa ja arvostella. Ehkä ajattelet myös, että jumppatunnilla kaikki muut ovat niin hyväkuntoisia ja kauniita ja seksikkäitä, ettet voi mennä sinne niiden sekaan.

Kun ensimmäistä kertaa uskalsin mennä zumbaan viime talvena, hämmästyin: ihan tavallisia ihmisiähän siellä tunnilla oli! Löysin sitä kautta oman liikuntalajini, ohjatut tanssitunnit. Siellä saa tehdä omaan tahtiin, ohjaaja muistuttaa usein, että tärkeintä on pitää hauskaa ja nauraa itselleen, jos menee pieleen. Eikä siellä kukaan oikeasti katsele suoritustasi, kaikki keskittyvät vain omaansa. Toisin on koululiikunnassa, jossa luokkakaverit vahtivat kuin haukat, milloin joku on ihan paska ja räkättävät sitten kuorossa, koska heillä ei ole muuta tekemistä.

Muutamat huonossa kunnossa olevat ja myös ylipainoiset tuttavani ovat sanoneet, etteivät ikinä kehtaa mennä liikkumaan, koska joku sitten katsoo, että tuossa se läski yrittää liikkua. Tällä perusteella liikkumaan ei ole asiaa, jos et ole jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ja kuinka voit koskaan olla hyvässä kunnossa, jos et saa mennä liikkumaan?

Liikuntatunneilla pelataan usein jotain joukkuelajia, koripalloa tai jalkapalloa tai muuta. Tosin tyttöjen tunneilla harjoitellaan ensin tekniikoita, koska tytöt eivät osaa vain pelata. Pojat pelaavat aina koko tunnin. Kaikki eivät ole joukkuepelaajia, kaikki eivät uskalla juosta pallon perään toisten tuupittaviksi. Epäröinti tulkitaan siksi, että olet ihan paska.

Koululiikunta on siis tosi joukkuelajikeskeistä, ja jos se ei ole joukkuelajikeskeistä, se on suorituskeskeistä. Ajat, hyppyjen pituudet ja tekniikat laitetaan tarkkaan ylös ja niiden perusteella vedetään johtopäätös, onko liikkuja hyvä, keskiverto vai se ihan paska. Hyvällä ololla tai kunnossa pysymisellä ei koululiikunnassa ole sijaa.

Itse pidin aina Cooperin testistä, sillä siinä kilpailtiin vain itseään vastaan. Toisille taas on jäänyt suuret traumat juuri siitä. Minusta tämä osoittaa hyvin vain sen, että liikkujoina olemme erilaisia.

Muistan, miten liikunnanopettaja kerran nöyryytti minua lentopallotunnilla. Olen aina ollut huono lajeissa, joissa pitää heittää. Jos en olisi ollut varhaisteini - lapsi - olisin ehkä uskaltanut lähteä pois tunnilta ja kannella jollekulle, mutta en tietenkään niin tehnyt, sillä tajusin tosiasian: olin ihan paska. Ala-asteella taas opettajalla oli vahvasti omat suosikkinsa, joista käskettiin ottaa mallia. Opettaja sanoikin usein, että olisittepa te kaikki niin kuin Rosa. Kerran tunnilla pallo osui minua kipeästi päähän, mutta opettaja käski vain lopettaa vetistelyn ja jatkaa. Sellainen urheilumaailma on!

Sama opettaja opetti siskoani ja antoi tämänkin ymmärtää, että sinusta ei ole mihinkään. Nykyään siskoni juoksee maratonia ja ohjaa HIIT-corea.

Minua, kuin myös tuttaviani, on auttanut se, että olemme löytäneet oman lajimme. Minä uinnin ja jumpat, toinen kansantanssin, kolmas salin. Joku toinen uskaltaa viimein mennä lenkille pelkäämättä arvostelua. Käymme jumpissa ja tanssissa ja lenkillä mittaamatta tuloksia tai vertaamatta kehenkään toiseen. Vertailusta kesti kauan päästä irti.

Leikin ajatuksella: mihin kaikkeen olisimme pystyneet, jos koululiikunta ei olisi lytännyt meitä?

Koululiikuntatuntien perusteella en olisi ikinä aiemmin uskonut sitä, minkä tänä vuonna olen oppinut: liikuntahan on hauskaa!

(Sarjakuva Tulva-lehdestä 1/2015)

Work out because you love your body,

not because you hate it <3

- Mira