Han Kang: Vegetaristi. Kuinka pitkälle ulottuu ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa?

Han Kang: Vegetaristi (romaani)
Arvio: 8/10, hyvä
Sisältää spoilereita.

Ulkomaisissa kirjablogeissa Han Kangin romaani The Vegetarian alkoi levitä kulovalkean tavoin. Siksi oli riemastuttavaa, että vuonna 2016 Booker-palkittu romaani saatiin suomeksi, ennen kuin ilmiö laantui. Suoraan koreasta käännettyä romaania me suomeksi lukevat emme kuitenkaan saaneet lukea, vaan romaani oli suomennettu englanninnoksesta. Kääntäjä Sari Karhulahti on kuitenkin tehnyt erinomaista työtä, ja vaikken korean kieltä ymmärräkään eikä minulla ole pääsyä alkuteoksen maailmaan, uskon, että tunnelma on onnistuttu välittämään, on nimellä Vegetaristi suomeksi ilmestynyt teos sen verran painavaa ja ahdistavaakin luettavaa.

Romaani kertoo eteläkorealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka, alettuaan nähdä brutaaleja unia, päättää luopua eläinperäisistä tuotteista, ensin lihasta, sitten muusta. Päätös on näennäisen pieni, mutta vaikuttaa maanjäristyksen lailla hänen lähipiiriinsä, joka yrittää tavoin ja toisin vaikuttaa Yeong-hyen päätökseen. Kertojina ovat Yeong-hyen aviomies, lankomies sekä sisar. Romaani jakautuu kolmeen osaan kunkin kertojan mukaan. Merkityksellinen piirre romaanissa onkin juuri se, että tarina on kerrottu ulkopuolisten tarkkailijoiden silmin. Yeong-hyen mieleen lukija ei lainkaan pääse, vaan on ikään kuin samassa asemassa kunkin kertojan kanssa. Sinänsä tämä myös ärsyttää lukijaa, joka haluaisi tulla osalliseksi Yeong-hyeen niin kovin vaikuttavista painajaisista, mutta ehkei painajaisten sisältö olekaan niin merkittävä asia: painajaisistahan painajaisia tekee niiden tunnelma eivätkä välttämättä niinkään tapahtumat.

Ketään romaanin kertojista on vaikea pitää hyvänä ihmisenä. Yeong-hyen mieheen suhtautuminen on ensi riveiltä asti nuivaa. Mies muun muassa kertoo, ettei ole olllut erityisen rakastunut Yeong-hyeen, mutta "suostui ottamaan" tämän vaimokseen, sillä Yeong-hye oli tottelevainen ja kuuliainen vaimo, jolla ei yleensä ollut lainkaan vastaansanomista mihinkään. Siksikin aviomiehen on niin vaikea hyväksyä Yeong-hyen horjumatonta päätöstä lopettaa lihansyönti - kyseessä on Yeong-hyen ensimmäinen aidosti oma päätös, johon miehellä ei ole valtuuksia. Miehen kylmä ja kontrolloiva käytös on lukijasta alusta alkaen vastenmielistä, mutta inho miestä kohtaan kasvaa loppupuolella, kun tämä päätyy raiskaamaan vaimonsa useita kertoja. Mies pitää silti itseään uhrina, sillä Yeong-hye on alkanut vältellä seksuaalista kanssakäymistä miehen kanssa sillä perusteella, että mies hänestä haisee lihalta ja kuolemalta. Vaikka raiskausta ei sanota ääneen eikä kertojaääni romaanissa sitä tuomitse, se on ilmiselvä asia.

Toinen kertoja on Yeong-hyen sisaren aviomies, joka jää nimettömäksi. Toinen osa romaanista on ollut kääntäjälle vaikea paikka, sillä lankoon viitataan ainoastaan hän-pronominilla, englannissa siis he. Ongelmallista tämä on niissä kohdin, joissa puhutaan langosta ja Yeong-hyestä, johon puolestaan lienee viitatun alkuperäistekstissä pronominilla she. Lanko on eroottisessa mielessä ollut kiinnostunut Yeong-hyestä, joka kasvissyönnin aloitettuaan on laihtunut luurankomaiseksi. Lanko kuvasikin eurooppalaisen lukijan mielestä erikoisesti, että laihduttuaan Yeong-hye ei ollut enää niin kaunis kuin oli ollut pyörämpänä; Euroopassahan nimenomaan laihtumista pidettäisiin kaunistumisen merkkinä. Lanko haaveilee eroottisesta videoteoksesta, jossa näyttelisi tunnistamattomana Yeong-hye. Taideteos päädytäänkin toteuttamaan, mutta sen tekemisen jälkeen myös lanko päätyy yhdyntään Yeong-hyen kanssa, alun perin tämän suostumuksesta, sitten tämän tahtomatta. Toisin sanoen myös lanko raiskaa Yeong-hyen.

Viimeinen kertoja on sisar In-hye, joka on henkilöistä ainut, joka haluaa auttaa Yeong-hyetä ja näkee tämän ennen kaikkea mielisairaana. Tässä vaiheessa Yeong-hye on edennyt jo siihen vaiheeseen, että kieltäytyy kaikesta ravinnosta ja haluaa elää niin kuin kasvi: pelkästä auringonvalosta ja vedestä. Mielisairauden kuvaus ovat minusta romaanin parasta antia, ja sitä olisin toivonut enemmänkin, samoin sen pohdintaa, missä menee hyväksyttävän itsemääräämisoikeuden ja mielisairauden raja. Pohdin, olisiko Yeong-hyen sairaus voinut olla jokin erikoinen muoto anoreksiasta. Toisaalta selvä diagnoosi jossain määrin pilaisi romaanista jotain erityistä: romaani käsittelee pikemminkin käsittämätöntä, selittämätöntä ilmiötä, joka horjuu sairauden ja vakaan päätöksen rajalla. Kuten arvata saattaa, Yeong-hyetä pyritään pakottaa syömään, sitten hän joutuu letkuruokintaan taistellen kuitenkin koko ajan vastaan.

Vegetaristin hienous piilee muualla kuin juonessa. Se on kuvaus naisesta, jonka ruumis tuntuu kuuluvan kaikille muille paitsi hänelle itselleen, sekä kolmesta ihmisestä, joilla oli ainoastaan huonoja ratkaisuja. Romaanin kieli on nautinnollista, ja vahvimmin romaanista jäi mieleen sen tunnelma, joka oli voimakkaan ahdistunut, jopa pelottava. Jos romaani pitäisi asettaa johonkin alagenreen, minä sijoittaisin sen kauhuun. Kauheuksilla, kuten verellä, romaanissa ei mässäillä, mutta tunnelma on hyvin vahva. Lisää olisin kaivannut Etelä-Korean kulttuurin kuvausta, jota romaanissa oli hyvin vähän, toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti. Toisesta suomennetusta eteläkorealaisesta romaanista (totta, eteläkorealaisia romaaneja on suomennettu vain kaksi), Kyung-Sook Shinin Pidä huolta äidistä, pidin juuri siksi, että se kuvasi suomalaiselle melko vierasta Etelä-Koreaa niin tapakulttuureineen kuin ruokineen.

Miinukset kumpuavat omasta tiedonhalustani ja uteliaisuudestani. Mitä  sellaista Yeong-hyen elämässä oli ehkä tapahtunut, joka ajoi hänet tällaiseen oireiluun? Vauhdittivatko raiskaukset hänen mielensä järkkymistä?

Itseltäni haluan kuitenkin kysyä: miksi oletan, että oireilun taustalla on jokin muu syy kuin yksinkertainen halu irrottautua kaikesta brutaalista?

Ennen kaikkea romaani on kuvaus itsemääräämisoikeudesta, sen rajoista ja muiden halusta kontrolloida ihmistä, jolla aiemmin ei tunnu olleen omaa tahtoa.

Kirjailija: Han Kang
Vegetaristi (romaani)
Kääntäjä: Sari Karhulahti (Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian)
Ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos ilmestynyt: 2017

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 215

Kaunis päivä

Kun minä käännyin,

olit poissa

vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti

neuvoi, että nousisin

Kun minä käännyin

olit poissa

vain varjoos hipaisin

Se sinut saatteli selittämättä

kielsi, että seuraisin

Kun minä käännyin,

olit poissa

(Heimo Hatakka)

Miksi opiskelijoiden mielenterveys horjuu?

Helsingin Sanomat uutisoi pari päivää sitten opiskelijoiden mielenterveystilanteesta ja huolestuttavasta asiasta: jo joka kolmas opiskelija kärsii mielenterveysongelmista, kuten masentuneisuudesta tai ahdistuneisuudesta, joka viikko. Ero naisten ja miesten välilläkään ei ole enää niin selvä, vaan miehet ovat ottaneet naisia kiinni tässä kyseenalaisessa tilastossa - mikä voi tietysti olla hyväkin asia siinä mielessä, että miehet ovat uskaltautuneet hakeutumaan avun piiriin aiempaa rohkeammin. Tulos on silti niin hirvittävä, että siihen pitäisi viimeistään nyt herätä, puhutaanhan erittäin suuresta ihmisryhmästä, ja vieläpä niistä, joiden harteilla tulevaisuus tulee vielä olemaan.

Erinomainen kysymys on ennen kaikkea se, miksi näin on. Miksi yhä useammalla opiskelijalla - jopa yhdeksällä prosentilla - on masennusdiagnoosi? Entä kuinka monella opiskelijalla on masennus muttei diagnoosia, saati hoitoa?

On ilmiselvää, että opiskelijoilla on kovia paineita. Huonoista työoloista muistetaan muistuttaa yliopistossa moneen otteeseen etenkin humanistisilla aloilla. Silti viesti opiskelijoille on, että heidän pitäisi äkkiä valmistua työelämään tekemään tulosta. Näen esimerkiksi opintotuen leikkaamisen viestinä opiskelijoille: sinä ja sinun alasi eivät ole tärkeitä, sinä olet kuluerä, siksi sinun kohdallasi halutaan säästää. Vaikka suurin osa opiskelijoista selviäisikin opintotukiuudistuksesta, viesti opiskelijoista rasittavana kulueränä on jo välittynyt.

Minä syytän opintotukiuudistusta opiskelijoiden mielenterveysongelmien pahenemisesta. Olen itse kärsinyt asian vuoksi voimakkaasta ahdistuneisuudesta ja saanut useita paniikkikohtauksia ajatellessani, miten selviän tulevaisuudessa, jos minulta vaikkapa saksitaan tukikuukausia pois. (Näin ei ilmeisesti ole käymässä, mutta pelkään silti alituiseen, sillä koskaan ei tiedä.) Olisikin mielenkiintoista kuulla, millaisen säästön opintotukiuudistus tuo yhteiskunnalle, kun samaan aikaan mielenterveysongelmien hoitokustannukset ja sairauslomat kasvavat.

Olen jo onneksi opintojeni loppusuoralla, mutten tiedä, miten olisin jaksanut, jos olisin esimerkiksi joutunut käymään töissä koko opiskeluaikani. Voimani olisivat loppuneet ja olisin joutunut pitkälle sairauslomalle, joka - jos nyt halutaan miettiä rahaa - olisi tullut kalliiksi. Ja entä jos ei mietittäisikään rahaa? Entä jos mietittäisiin sitä, miten huonosti meidän nuoremme voivat - sillä ovathan he tärkeitä ihmisinä, eivät pelkästään työntekijöinä ja varallisuuden kartuttajina? Ihmisiä, joiden hyvinvointi on tärkeää ilman mitään vaatimuksia?

Erittäin mielenkiintoisen pointin toi esiin ylilääkäri Kristiina Kunttu (ks. yllä oleva linkki). Hän arvioi, että mielenterveysongelmat ovat olemassa jo yliopistoon tai ammattikorkeakouluun tultaessa, sillä puhkeavathan monet mielenterveysongelmat jo murrosiässä. Lukiossa hyvin usea opiskelija kokee uupumusta suuren työmäärän vuoksi, enkä ihmettele miksi. Erityisesti tytöt uupuvat. Itsekin olin uupunut, minkä olen tajunnut vasta jälkeenpäin ymmärrettyäni, että koulun ohella pitää olla paitsi vapaa-aikaa, myös voimia viettää sitä vapaa-aikaa - koulu ei saa imeä kaikkia.

Onkin kysyttävä, mikseivät opiskelijat saa ongelmiinsa apua jo lukioaikana. Eikö nuoria oteta tosissaan? Eikö heille kerrota erilaisista apuväylistä? Isoissa kaupungeissa on helppo päästä puhumaan esimerkiksi koulupsykologille tai nuoriso-ohjajalle, mutta pienissä kaupungeissa tilanne voi olla toinen. Lisäksi lukio-opiskelijat saavat koko ajan kuulla viestiä siitä, miten heidän pitäisi tehdä kovemmin töitä arvosanojensa eteen ja miten laiskuus on synneistä suurin. Tämän viestin vuoksi tunnolliset ahdistuvat yhä enemmän, heikommin pärjäävät taas alkavat tuntea, että heissä on jotain vikaa, jos he eivät esimerkiksi masennuksen vuoksi jaksa opiskella.

Mitä tulee tosissaan ottamiseen, niin minua ei ainakaan otettu vakavasti teini-iässä vaan kuitattiin ongelmani "teiniangstilla". Muistan koululääkärin kerran kysyneen, ovatko bulimiaoireeni vain teini-iän kriiseilyä vai "oikeita". Jos tosiaan on todetusti niin, että iso osa mielenterveysongelmista alkaa jo murrosiässä, niin miksei murrosiässä alkavia sairauksia sitten oteta vakavasti, vaan ne kuitataan teiniangstilla? Edelleen: jos ajattelee karkeasti rahanäkökulmasta, säästyisi paljon rahaa, jos mielenterveysongelmat hoidettaisiin pois mahdollisimman varhain. YTHS ei ole koskaan kyseenalaistanut minua, joten sinänsä voidaan pitää positiivisena sitä, että käynnit mielenterveysongelmien vuoksi ovat kasvaneet. 

En usko, että juuri yliopisto-opiskelu on mielenterveysongelmien aiheuttaja, ainakaan suoraan. Kyllä yliopistossa joutuu työtäkin tekemään, mutta se ei ole lainkaan niin rankkaa kuin lukiossa, ja itselleen sopivan tahdin voi määritellä itse. Yliopistossa myöskään arvosanat eivät aiheuta niin suurta ahdistusta kuin lukiossa, sillä yliopistossa ei erityisemmin toitoteta, miten on saatava huippuarvosanat, jos haluaa päästä eteenpäin elämässä - toisin kuin esimerkiksi lukiossa. Itse olen kokenut pelkästään hyvänä sen, että olen voinut valita aineita ja kursseja oman mielenkiintoni mukaan. 

Ja lopuksi: mitä sitten pitäisi tehdä?

Ehkäpä esimerkiksi:

• ennaltaehkäisevä mielenterveystyö, esimerkiksi erilaiset nuorisotilat
• matalan kynnyksen apua esimerkiksi nuorisotyöntekijältä
• paineiden purkaminen
• nuorten ongelmien vähättelemisen lopettaminen
• sen ajatuksen betonoimista opiskelijoille, ettei heidän tarvitse pärjätä yksin
• todenmukainen kuva työelämästä; työtilanne voi olla nyt huono, mutta näin ei välttämättä ole aina; vielä ei tiedetä, mitä ammatteja tulevaisuus tuo
• opintotukikuukausien lisääminen, jotta opiskelijan ei tarvitse pelätä tulevaisuutensa vuoksi
• nuorten uupumuksen ottaminen tosissaan sen sijaan, että se tuomittaisiin laiskuudeksi
• armollisuus

Jotain positiivista kuitenkin: haluan kiittää YTHS:ää (eli Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiötä, joka tarjoaa terveyspalveluita yliopisto-opiskelijoille) hyvästä hoidosta, jota olen saanut niin mielenterveys- kuin yleisterveyden tai suun terveyden puolella. YTHS on arvokas avun väylä, jossa ensimmäistä kertaa koskaan minutkin on otettu vakavasti ja olen saanut apua. Siksi toivon, että YTHS:n resursseja lisätään tai ettei niitä ainakaan leikata, ja että mielenterveyspalveluihin ohjataan lisää resursseja, sillä mielenterveysongelmien hoitaminen ajoissa on kaikkien kannalta parasta, mitä voi tehdä.

Voidaan hyvin! 

- Mira

Asioita, jotka tuottavat iloa juuri nyt

Lisääntyvä auringonvalo

Aamujooga

Iltajooga

Hitaat aamut

Aamupala

Uusi palapeli

Zumba

Huulipuna

Postikorttien lähettäminen ja saaminen

Selfieiden räpsiminen

Spotify

Vapaus

Tulppaanit

Kirjaston lukusali

Hyvä kahvi

Hyvin nukutut yöt

Booster Buddy -appi (Android, iOS)

Askarteleminen

Vihreä tee

Ystävät

Värityskirja
Bloggaaminen

Puhtaat lakanat

Instagramin iloiset kuvat

Ryhmäterapia, joka alkaa pian

Hyvät ihmiset

Uimahalli

Hyvät uutiset

Kotidisko

Avantouinti

Viltti

Capoeira

Hömppälehdet

Kevään tuntu

Pitkä suihku

Maalaaminen

Kosteusvoiteet

Huulirasva

Kynsien lakkaaminen

Vadelmantuoksuinen parfyymi
Pitkä kävelylenkki

Rehellisyys

Hassut sattumukset

Valokuvaus

Salsa

Runot

Runojen kirjoittaminen

GIRLSin uusi kausi

Yle Areena

Teatteri

Lautapelit

Leipominen

Ystävänpäivä

Naistenpäivä

Linnunlaulu

Hassut eläinvideot

Kuumailmapallon näkeminen taivaalla

Pehmoinen pyjama

Yksinkertaisuus

Siisteys

Bullet Journal

Terve välinpitämättömyys

Kiitollisuus

<3

End the stigma - mielenterveys ja stigma

Rakastan End the stigma -kampanjaa, ja uskaltauduin itsekin nyt osallistumaan siihen. Kampanjassa kaikkein positiivisinta on, että diagnoosinsa julki tuoneet saavat paljon rakkautta ja ymmärrystä, kun vain uskaltavat sanoa ääneen. Mutta jos joillekin valopäille on vielä epäselvää, niin tiedoksi:

Mielen sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin.

Mielenterveysongelmat eivät ole oma valinta.

Mielenterveysongelmat ovat olemassaoleva juttu huolimatta siitä, että niitä ei näe.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat elämään monella tasolla. Niistä ei puhuta, jotta saataisiin huomiota tai jokin orjantappurakruunu, vaan siksi, että elämä helpottuu, kun ympärillä olevat ihmiset tietävät niistä.

Mielenterveysongelma ei tarkoita, että ihminen olisi huonompi kuin muut tai jollain lailla viallinen.

Mielenterveysongelmat eivät ole vitsi.

Mielenterveysongelmista voi parantua. <3

Minä rakastan Suomea

Minä rakastan Suomea, olen aina rakastanut. Olen aina ollut ylpeä siitä, miten näin pieni maa ponnistaa ylöspäin suurten rinnalle silti aina jopa järjenvastainen nöyryys rinnassa. Usein mietin, miten näin pienestä maasta edes voi löytyä niin suuri määrä osaamista.

Tänä aikana, kun suomalaisuus halutaan määritellä valkoihoisuuden kautta, haluan muistuttaa kaikille, miten paljon kaikkea muuta on suomalaisuus ja miksi isänmaallinen voi olla olematta sisäänpäinkääntynyt.

Näinä vaikeina aikoina hyvinvointivaltiotamme unohtaa välillä arvostaa. Minulla oli Saksassa kiinalainen kämppis, joka piti pohjoismaita maanpäällisenä taivaana. Hän ei silti voinut uskoa korviaan, kun kerroin, että sen lisäksi, että voimme opiskella yliopistossa ilmaiseksi, saamme valtiolta myös rahaa joka kuukausi opintojemme tueksi. Vaikka olen kauhuissani opintotukeen kohdistuvista leikkauksista (vieväthän leikkaukset minulta toimeentuloni), en aina tajua arvostaa sitä, että ylipäätään saan jonkinlaista tukea. Tässä maassa meidän ei tarvitse miettiä, onko meillä tarpeeksi varoja, jotta voimme mennä yliopistoon tai ammattikorkeakouluun. Meillä on perhetaustasta huolimatta kaikilla mahdollisuus kouluttautua ja edetä valitsemaamme polkua.

Meillä ei myöskään ajatella, että lapsen tulisi olla tiettyä sukupuolta, että hänet ylipäätään kannattaa kouluttaa. Minä voin edetä urallani korkealle ja minua arvostetaan, vaikka olen nainen. Vaikka tasa-arvo ei ole missään mielessä valmis, olen kuitenkin onnellinen, ettei minun kotimaassani yleisesti sanota: Sinä et voi tehdä noin, koska sinä olet tyttö. Jos sanotaankin, minä ainakin itse tiedän, ettei se ole totta. Minä voin tehdä kaikkea, vaikka olen tyttö. Minä voin tehdä kaikkea, koska olen tyttö.

Ja lääkäriinkin me pääsemme, kun on tarvis! On totta, taas, ettei julkinen terveydenhuolto aina toimi niin kuin pitäisi, ja huonoja kokemuksia on monilla, minullakin. Mutta on hyviäkin, ja paljon! Olen saanut todella hyvää hoitoa sairauksiini, minut on otettu vakavasti, minut on ohjattu jatkotutkimuksiin kun on ollut tarvis. Olen tavannut hoitajia, jotka silminnähden rakastavat työtään. Olen kohdannut ammattitaitoisia lääkäreitä, jotka ovat osanneet kysyä oikeat kysymykset ja löytäneet sairauteni syyn sieltä, missä vähiten kuvittelin sen olevan. Näitä kokemuksia muistellen toivon, että Suomi muistaisi pitää kiinni tästä hyvinvoinnista, eikä lähtisi leikkaamaan siitä. Kyllähän me kaikki myönnämme, miten tärkeää on pitää toisista huolta?

Tämän hyvinvoinnin keskellä unohtaa arvostaa sellaistakin luksusta kuin puhdasta ilmaa, hanasta juoksevaa vettä tai sisävessaa - emme muista arvostaa näitä asioita, sillä ne ovat meille itsestäänselvyyksiä. Me emme tarvitse hengityssuojaimia, kun lähdemme kaupungille, eikä meidän tarvitse miettiä, mistä saamme puhdasta vettä. Suomalaisista sanotaan usein, että meillä on poikkeuksellisen läheinen suhde luontoon. Kaupunkilaiselle tämä näkemys tuntuu joskus vähän oudolta ja romantisoivalta, muttei välttämättä ole sittenkään niin kaukaahaettu. Onhan meillä toden totta metsää aivan tässä kaupungin kupeessa, ja sinne voin mennä rentoutumaan ja hengittämään havupuiden tuoksua, kun siltä tuntuu. Voimme myös tämänkaltaisina pakkasöinä katsella taivaalle ja nähdä saastepilven sijasta tähtitaivaan. Suomesta sanotaan, että me olemme tuhansien järvien maa, mikä ei ole totta - me olemme kymmenien tuhansien järvien maa! Minne muualle suomalainen kaipaakaan juhannuksena, kuin mökille järvenrantaan, saunasta uimaan viileään veteen? Tai ehkä saunasta jäiseen järveen tammikuussa?

Meillä on uskomattoman rikas kulttuuri. Viiden miljoonan ihmisen maaksi meillä on käsittämätön määrä maailmanluokan taiteilijoita ja esiintyjiä. Festareilla mietin usein, miten paljon tänne oikeasti tulee ihmisiä ulkomaisen vetonaulan perässä ja kuinka moni tulee jonkun suomalaisen artistin takia, kuten minä. Ruisrockissa kaikkein isoin yleisö oli Vesalalla, toiseksi isoin Cheekillä ja kolmanneksi isoin Chisulla.

Tiesittekö, että Suomessa kuunnellaan poikkeuksellinen määrä paitsi kotimaista musiikkia, myös kotimaan kielellä laulettua musiikkia? Esimerkiksi Saksassa leijonanosa listoille sijoittunutta musiikkia on ennen kaikkea englanninkielistä, ja englanninkielisestä musiikista isoin osa on ulkomaisten esittämää. Viidenkymmenen kuunnelluimman kappaleen joukkoon mahtuu vain kaksi saksalaisen saksaksi esittämää kappaletta. Meillä Suomessa kuitenkin suosioon on paljon helpompi päästä omalla kielellä, mikä on epätavallista siksikin, että olemme hyvin pieni kielialue. Miltä mahtaisi kuulostaa, jos suuret artistimme, kuten PMMP, Sanni, Haloo Helsinki! tai Antti Tuisku olisivat esiintyneet englanniksi? Voisitteko silti ajatella heille suurta suosiota kotimaassamme? Niinpä. Englanniksi esiintyvät artistit, kuten ALMA tai Saara Aalto, taas suuntautuvat ennen kaikkea ulkomaille.

Ja katsokaa nyt sitä Saara Aaltoa! (Ymmärrän, että monet ovat väsyneitä hänen hehkutukseensa, mutta uhratkaa hänelle silti ajatus.) Hän on ponnistanut itsensä ensin koko tämän kansan tietoisuuteen, sen jälkeen kovaa kyytiä koko maailman eteen. Hän on kotoisin Oulunsalosta, jossa on 10 000 ihmistä. Ja silti hänellä on sellaisia taitoja, joiden turvin hän saa tuhansien ihmisten tuen maialman suurimmassa laulukilpailussa! Eilen esiintyessään Senaatintorilla Aalto sanoi, että hänelle naureskeltiin, ettei hän voi pärjätä niin suuressa kilpailussa, koska on suomalainen. Aalto huomautti, että suomalaisilla on aivan samat kyvyt kuin kenellä tahansa, eikä se, että on kotoisin pienestä maasta, vähennä näitä taitoja. Tätä on suomalainen sisu! Ja pärjäämmehän me urheilunkin saralla: taas viime keväänä olimme jääkiekon MM-finaalissa raivattuamme tieltämme sellaisia maita kuin Venäjän, USAn tai Kanadan, joka tosin pani meille kampoihin sitten finaalissa.

Ja kun kulttuurin saralla ollaan, niin kirjallisuutta ei ainakaan sovi unohtaa. Ulla-Lena Lundbergin, Jussi Valtosen ja Laura Lindstedtin Finlandian voittaneet romaanit olivat kaikki maailmanluokan romaaneja, joita lukiessa suorastaan haukkoi henkeään. Muutenkin miellä - taas musiikkikohtaan viitaten - luetaan valtavasti juuri kotimaista, suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta. Ja miksi ei luettaisi, kun ottaa huomioon, miten loistavia kirjailijoita meiltä löytyy. Tänä vuonna Finland-palkintoehdokkaiden asettajat olivat todellisissa paineissa, sillä tänä vuonna on julkaistu poikkeuksellisen paljon hyvää kotimaista kirjallisuutta, eikä pelkästään tuttujen ja tunnettujen kirjailijoiden teoksia, vaan myös aivan uusien tuttavuuksien kirjoja - Minna Rytisalo, Hanna Weselius, Aino Kivi, Inkeri Markkula, Henri Pulkkinen... Unohtamatta tietenkään huippudekkaristejamme, kuten Leena Lehtolaista, Outi Pakkasta, Ilkka Remestä tai Antti Tuomaista.  Ja niin, suomalaisnainenhan sekin oli, joka kirjoitti muumeista ja jonka kirjoja on käännetty 46 kielelle. Hänen teoksistaan koottua taidenäyttelyä muuten käytiin katsomassa Ateneumissa vuonna 2014 yli 300 000 kertaa!

Mitä taas tulee suomen kieleen, niin käyttäkää hetki sen miettimiseen, miten kertakaikkisen monipuolinen kieli meillä on. Ja niin kaunis! Rakkauteni suomen kieleen ohjasi minut opiskelemaan sitä yliopistoon. Me pystymme pienillä kielen rakennuspalikoilla osoittamaan esimerkiksi sanomamme sävyä, potentiaalia, kyseenalaisuutta tai arvelua. Kielemme monipuolisuus on varmasti osasyy siihen, miksi niin moni muusikko tahtoo esiintyä suomen kielellä. Kielemmehän taipuu mihin vain, ja kuulostaa laulettuna niin kauniilta! Kielemme on myös hyvin ainutlaatuinen, onhan meillä vain kaksi suurta sukulaiskieltä, joista toinen on hyvin kaukainen.

Sotapakolaisten aikana sitä muistaa arvostaa sitäkin, että Suomi on vakaa ja turvallinen maa. Meidän ei tarvitse aktiivisesti pelätä sotaa tai pommituksia. Meidän ei tarvitse miettiä ulkonaliikkumiskieltoa, kun lähdemme illalla juhlimaan.

Viimeiseksi haluan sanoa jotain suomalaisten sisäänpäinkääntyneisyydestä. On totta, ettemme me ole suuna päänä juttelemassa tuntemattomille. Kun me menemme bussiin, me menemme ensisijaisesti istumaan yksin ikkunalle ja vasta toissijaisesti toisen viereen, emmekä silloinkaan tervehdi. Viihdymme omissa oloissamme. Ulkomaalaiset kummastelevat tätä ja kokevat suomalaiset ehkä vähän nuiviksi, ynseiksi, jopa vihamielisiksi. Minulle kuitenkin sopii oikein hyvin, ettemme puhu niin paljon tuntemattomille. Kun takana on raskas työpäivä, minä en edes jaksaisi tehdä tuttavuutta jonkun uuden tyypin kanssa - vaan mieluummin istun siellä ikkunan vieressä yksin omissa ajatuksissani, kuulokkeet ehkä korvilla. Ja kuitenkin: jos joku tulee juttelemaan minulle, en koskaan suhtaudu tähän ihmiseen vihamielisesti. Samoin harvoin tuntematon suhtautuu minuun vihamielisesti, jos vaihdan pari sanaa. Jos tilanne on oikea, kyllä me juttelemme tuntemattomille, ja niistä kohtaamisista tulee hyvä mieli. Meillä ei vain ole tarvetta puhua koko ajan - niin kuin joku sanoi, suomalainen puhuu vain, jos on asiaa. Samoin me hymyilemme, kun on syytä. Se sopii minulle oikein hyvin. En jaksaisi esittää iloista, pirteää ja puheliasta tilanteessa, jossa en sitä aidosti ole.

Minä rakastan Suomea. Tämä on hyvä maa. Pidetään siitä huolta.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! 

Ananasta ja vappumunkkeja (novelli)

Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!

--

Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista. Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.

Me ollaan syöty koko viikon pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua. Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.

Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä. Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua ja imperatiiveja.

"Se kiehuu", Miriam sanoo, kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan, tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa taikinapallon rasvaan.

"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on rento ja luonnollinen.

"Mutsi ostaa varmana liian pienen mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se on ihan sairas."

Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla hoikka edes nyt nuorena.

Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva jähmettyy.

"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa käyttää sen korttia."

Toinen valmis munkki kierähtää mulle sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.

Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan. Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta, kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.

Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan kaloreita, rasvaa ja sokeria.

Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta, se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja. Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.

”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin totean kuin kysyn.

”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti, minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.

Polvistun vuorostani pytylle, vähän arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava, vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä. Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin vuoksi pakotan.

”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja silittää selkää.

Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle, ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.

Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on euforista.

Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli, ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.

Vasta myöhemmin mulle valkeni, että deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.