Helsingin Sanomat uutisoi pari päivää sitten opiskelijoiden mielenterveystilanteesta ja huolestuttavasta asiasta: jo joka kolmas opiskelija kärsii mielenterveysongelmista, kuten masentuneisuudesta tai ahdistuneisuudesta,
joka viikko. Ero naisten ja miesten välilläkään ei ole enää niin selvä, vaan miehet ovat ottaneet naisia kiinni tässä kyseenalaisessa tilastossa - mikä voi tietysti olla hyväkin asia siinä mielessä, että miehet ovat uskaltautuneet hakeutumaan avun piiriin aiempaa rohkeammin. Tulos on silti niin hirvittävä, että siihen pitäisi viimeistään nyt herätä, puhutaanhan erittäin suuresta ihmisryhmästä, ja vieläpä niistä, joiden harteilla tulevaisuus tulee vielä olemaan.
Erinomainen kysymys on ennen kaikkea se, miksi näin on. Miksi yhä useammalla opiskelijalla - jopa yhdeksällä prosentilla - on masennusdiagnoosi? Entä kuinka monella opiskelijalla on masennus muttei diagnoosia, saati hoitoa?
On ilmiselvää, että opiskelijoilla on kovia paineita. Huonoista työoloista muistetaan muistuttaa yliopistossa moneen otteeseen etenkin humanistisilla aloilla. Silti viesti opiskelijoille on, että heidän pitäisi äkkiä valmistua työelämään tekemään tulosta. Näen esimerkiksi opintotuen leikkaamisen viestinä opiskelijoille: sinä ja sinun alasi eivät ole tärkeitä, sinä olet kuluerä, siksi sinun kohdallasi halutaan säästää. Vaikka suurin osa opiskelijoista selviäisikin opintotukiuudistuksesta, viesti opiskelijoista rasittavana kulueränä on jo välittynyt.
Minä syytän opintotukiuudistusta opiskelijoiden mielenterveysongelmien pahenemisesta. Olen itse kärsinyt asian vuoksi voimakkaasta ahdistuneisuudesta ja saanut useita paniikkikohtauksia ajatellessani, miten selviän tulevaisuudessa, jos minulta vaikkapa saksitaan tukikuukausia pois. (Näin ei ilmeisesti ole käymässä, mutta pelkään silti alituiseen, sillä koskaan ei tiedä.) Olisikin mielenkiintoista kuulla, millaisen säästön opintotukiuudistus tuo yhteiskunnalle, kun samaan aikaan mielenterveysongelmien hoitokustannukset ja sairauslomat kasvavat.
Olen jo onneksi opintojeni loppusuoralla, mutten tiedä, miten olisin jaksanut, jos olisin esimerkiksi joutunut käymään töissä koko opiskeluaikani. Voimani olisivat loppuneet ja olisin joutunut pitkälle sairauslomalle, joka - jos nyt halutaan miettiä rahaa - olisi tullut kalliiksi. Ja entä jos ei mietittäisikään rahaa? Entä jos mietittäisiin sitä, miten huonosti meidän nuoremme voivat - sillä ovathan he tärkeitä ihmisinä, eivät pelkästään työntekijöinä ja varallisuuden kartuttajina? Ihmisiä, joiden hyvinvointi on tärkeää ilman mitään vaatimuksia?
Erittäin mielenkiintoisen pointin toi esiin ylilääkäri Kristiina Kunttu (ks. yllä oleva linkki). Hän arvioi, että mielenterveysongelmat ovat olemassa jo yliopistoon tai ammattikorkeakouluun tultaessa, sillä puhkeavathan monet mielenterveysongelmat jo murrosiässä. Lukiossa hyvin usea opiskelija kokee uupumusta suuren työmäärän vuoksi, enkä ihmettele miksi. Erityisesti tytöt uupuvat. Itsekin olin uupunut, minkä olen tajunnut vasta jälkeenpäin ymmärrettyäni, että koulun ohella pitää olla paitsi vapaa-aikaa, myös voimia viettää sitä vapaa-aikaa - koulu ei saa imeä kaikkia.
Onkin kysyttävä, mikseivät opiskelijat saa ongelmiinsa apua jo lukioaikana. Eikö nuoria oteta tosissaan? Eikö heille kerrota erilaisista apuväylistä? Isoissa kaupungeissa on helppo päästä puhumaan esimerkiksi koulupsykologille tai nuoriso-ohjajalle, mutta pienissä kaupungeissa tilanne voi olla toinen. Lisäksi lukio-opiskelijat saavat koko ajan kuulla viestiä siitä, miten heidän pitäisi tehdä kovemmin töitä arvosanojensa eteen ja miten laiskuus on synneistä suurin. Tämän viestin vuoksi tunnolliset ahdistuvat yhä enemmän, heikommin pärjäävät taas alkavat tuntea, että heissä on jotain vikaa, jos he eivät esimerkiksi masennuksen vuoksi jaksa opiskella.
Mitä tulee tosissaan ottamiseen, niin minua ei ainakaan otettu vakavasti teini-iässä vaan kuitattiin ongelmani "teiniangstilla". Muistan koululääkärin kerran kysyneen, ovatko bulimiaoireeni vain teini-iän kriiseilyä vai "oikeita". Jos tosiaan on todetusti niin, että iso osa mielenterveysongelmista alkaa jo murrosiässä, niin miksei murrosiässä alkavia sairauksia sitten oteta vakavasti, vaan ne kuitataan teiniangstilla? Edelleen: jos ajattelee karkeasti rahanäkökulmasta, säästyisi paljon rahaa, jos mielenterveysongelmat hoidettaisiin pois mahdollisimman varhain. YTHS ei ole koskaan kyseenalaistanut minua, joten sinänsä voidaan pitää positiivisena sitä, että käynnit mielenterveysongelmien vuoksi ovat kasvaneet.
En usko, että juuri yliopisto-opiskelu on mielenterveysongelmien aiheuttaja, ainakaan suoraan. Kyllä yliopistossa joutuu työtäkin tekemään, mutta se ei ole lainkaan niin rankkaa kuin lukiossa, ja itselleen sopivan tahdin voi määritellä itse. Yliopistossa myöskään arvosanat eivät aiheuta niin suurta ahdistusta kuin lukiossa, sillä yliopistossa ei erityisemmin toitoteta, miten on saatava huippuarvosanat, jos haluaa päästä eteenpäin elämässä - toisin kuin esimerkiksi lukiossa. Itse olen kokenut pelkästään hyvänä sen, että olen voinut valita aineita ja kursseja oman mielenkiintoni mukaan.
Ja lopuksi: mitä sitten pitäisi tehdä?
Ehkäpä esimerkiksi:
- ennaltaehkäisevä mielenterveystyö, esimerkiksi erilaiset nuorisotilat
- matalan kynnyksen apua esimerkiksi nuorisotyöntekijältä
- paineiden purkaminen
- nuorten ongelmien vähättelemisen lopettaminen
- sen ajatuksen betonoimista opiskelijoille, ettei heidän tarvitse pärjätä yksin
- todenmukainen kuva työelämästä; työtilanne voi olla nyt huono, mutta näin ei välttämättä ole aina; vielä ei tiedetä, mitä ammatteja tulevaisuus tuo
- opintotukikuukausien lisääminen, jotta opiskelijan ei tarvitse pelätä tulevaisuutensa vuoksi
- nuorten uupumuksen ottaminen tosissaan sen sijaan, että se tuomittaisiin laiskuudeksi
- armollisuus
Jotain positiivista kuitenkin: haluan kiittää YTHS:ää (eli Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiötä, joka tarjoaa terveyspalveluita yliopisto-opiskelijoille) hyvästä hoidosta, jota olen saanut niin mielenterveys- kuin yleisterveyden tai suun terveyden puolella. YTHS on arvokas avun väylä, jossa ensimmäistä kertaa koskaan minutkin on otettu vakavasti ja olen saanut apua. Siksi toivon, että YTHS:n resursseja lisätään tai ettei niitä ainakaan leikata, ja että mielenterveyspalveluihin ohjataan lisää resursseja, sillä mielenterveysongelmien hoitaminen ajoissa on kaikkien kannalta parasta, mitä voi tehdä.
Voidaan hyvin!
- Mira
