Tämän tekstinpätkän kirjoitin vapun alla 2014. Aioin julkaista silloin syömishäiriöaiheisen novellin mielenterveyttä käsittelevässä blogissani, sillä novellia minulta oli pyydetty. Teksti jäi julkaisematta. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin paljon enemmän: sen kautta lähti rakentumaan toinen sivuhaara esikoisromaaniini. Tässä maistiainen!
--
Me istutaan Miriamin luona keittiössä. Mä tuijotan
ruudullista vahakankaista liinaa mitään näkemättä. Pöydällä meidän vieressä on
iso pino mainoksia ja ilmaisjakeluja. Olen lopen uupunut. On vappuaatto, mutta ulkona sataa jotain rännäntapaista.
Liedellä odottaa kattila täynnä rasvaa. Munkkitaikina on paisunut pehmeäksi, se
on kuin mun perse. Miriamin täytyy paistaa munkit sillä aikaa kun sen mutsi on
Stockan hulluilla päivillä, ennen me ei saada lähteä. Miriamin äiti on ollut
lentoemäntädieetillä mutta saa taas syödä ja haluaa vappumunkkeja ja nakkeja ja
perunasalaattia ja tippaleipää. Pääsiäinen vasta oli, roskis on täynnä
suklaamunan käärepapereita ja Kinder-yllätysten
kappaleita. Miksi aina suklaata? Jouluna
pääsiäisenä naistenpäivänä ystävänpäivänä. Juhlapäivinä saa vähän
herkutella, jos muulloin ottaa kevyemmin, Miriamin äiti vinkkasi ennen lähtöään.
Me ollaan syöty koko viikon
pelkkää ananasta. Ananasmurskaa, ananaspaloja, ananasrenkaita, ananasmehua.
Meidän kropat vaan hyllyy nestettä. Me lukittauduttiin joka päivä koulun
vessaan, avattiin rituaalinomaisesti yhtä aikaa säilyketölkit ja juotiin ensin
mehu, sitten lusikoitiin murska ja saatiin hetkeksi voimaa, mutta mä nuokuin
aina tunneilla. Miriamilla on loputtomasti voimaa, siltä musta tuntuu, se
laskee yhtälöt ja neliöjuuret siististi matikanvihkoon, kaikki oikein, sen pää
vaan pyörittää ja pyörittää pieniä yksiköitä ja tekee niistä loogisia
kokonaisuuksia, niin matikassa kuin kielissä, historiassa se muistaa kaikki
vuosiluvut ja rauhansopimukset. Mä vaan katselen kattoa, mun päässä ei ole
pitkään aikaan pysynyt mikään koossa.
Miriam nousee ja kurottaa ylähyllyltä
kulhoa, johon asettaa valmiit munkit. Sen paita nousee ja paljastaa litteän ja
vaalean vatsan, kauniin ja sileän, kuin pikkutytön. Miriam on jo saavuttanut
ihannepainonsa, ei sen enää tarvis olla ananas-, näkkäri- tai kaalidieetillä.
Samaa ei voi sanoa musta, musta tuntuu että mä vaan lihon, sorrun liian usein
syömään, mä en ajattele tarpeeksi, olen heikko luonne. Ajattele amerikkalaisia
läskejä kun tekee mieli syödä, Miriam on neuvonut, ja työnnä sormet kurkkuun
niin että henkitorveen nousee mahahappoja, se toimii aina. Ajattele, ajattele
oikein paljon. Mutta ei mun ajatus pysy kasassa, ei enää, se on pelkkää silppua
ja imperatiiveja.
"Se kiehuu", Miriam sanoo,
kahmaisee tahmean taikinamöykyn käteensä ja alkaa pyöritellä sitä sormissaan,
tekee siitä tasaisen, pyöreän pallon, täydellisen ja sileän. Hän upottaa
taikinapallon rasvaan.
"Kohta ehkä roiskuu", sanon. Mä
en oo koskaan paistanut munkkeja. Herkullinen tuoksu leviää koko keittiöön, se
kulkee kehoni läpi, nostaa veden kielelle. Nipistän mun nenän kiinni, Miriam on
rento ja luonnollinen.
"Mutsi ostaa varmana liian pienen
mekon", Miriam selittää ja tuijottaa tiiviisti kauhassa kelluvaa
taikinapalloa. "Se ostaa liian pieniä vaatteita, jotta sais voimaa
laihduttaa, mut ei se koskaan saa aikaan tuloksia ja vaatteet jää pitämättä. Se
on ihan sairas."
Nyökkään. Mun äiti taas ei koskaan käy
missään, ei kampaajalla, jumpissa kuin sen pahemmin vaateostoksillakaan, sillä
on aina ne samat rytkyt ja löllyvä keski-ikäisen kolmen synnytyksen läpikäynyt
vatsa ja riippurinnat. Musta ei koskaan tuu sellaista. Olisi mahtavaa olla
hoikka edes nyt nuorena.
Munkki on valmis, Miriam tiputtaa sen
kulhoon ja paistaa toisen. Alan kierittää edellistä sokerissa, ennen kuin rasva
jähmettyy.
"Se osti kahvakuulan ja soutulaitteen
ja kuntosalikortin, eikä oo käyttänyt niistä mitään. Mut silti mä en saa
käyttää sen korttia."
Toinen valmis munkki kierähtää mulle
sokeroitavaksi. Miriam tekee tarkoituksella isoja, päästään nopeammin
taikinasta eroon. Tämä jos mikä mittaa itsehillintää, kouluruokalan ohi
käveleminen lounasaikaan tai äidin kinkkupiirakka eivät ole mitään tähän
verrattuna. Onneksi meillä on toisemme.
Keko kasvaa, rasva porisee. Yhdeksännen
munkin kohdalla Miriamin liike pysähtyy, kauha tipautakaan munkkia kulhoon. Mun
on vaikea keskittyä enkä ymmärrä, miksi se nyt näin. Se pudottaa munkin
kauhoineen päivineen, käsi käy vatiin nopeammin kuin ehdin aavistaa, ja munkki
on jo suussa, se katoaa kolmella haukkauksella, vaikka on vielä tulikuuma ja
aika isokin. Mä tuijotan Miriamia silmät suurina, mä en olisi ikinä uskonut, en
siitä. Se ei edes nuolaise sokereita huuliltaan, kun käsi jo nappaa seuraavan.
Mäkään en enää voi vastustaa, sen minkä Miriam tekee voin tehdä mäkin. Otan
munkin ja haukkaisen sen kuumaa pintaa varovasti, se maistuu taivaalliselta,
kuin tuore leipä voin kanssa, pizza leffailtana tai jauhelihakastike ja
spagetti kun on kova nälkä. Vaikka se on vaan vehnäjauhoa. Ja rasvaa.
Tiukka ananasdieetti petasi sitä, että
vappuna sitten saa juoda alkoholia. Mutta jos me nyt ahdetaan itsemme täyteen
munkkeja, miten meidän kehot kestää sitä halpissiiderien kalorimäärää? Mutta mä
en nyt ehdi ajatella, en pysty kun aivoilla ei ole polttoainetta, ne vaan
himoitsee sitä minkä nenä haistaa: kaloreita. Ei tasapainoista ateriaa, vaan
kaloreita, rasvaa ja sokeria.
Kun pääsen alkuun, peli on menetetty. Syön
toisen. Ja kolmannen. Miriam söi neljä. Haukkaan neljättä, kun Miriam lysähtää
istumaan keittiön lattialle uuniin nojaillen. Myös mun vatsa tuntuu piukealta,
se pömpöttää ja polttelee. Kuvotus nousee, vaikka keho rukoili munkkeja.
Miriamin hartiat tärisee, enkä ole varma, itkeekö se vai nauraa.
”Mitä me oikein tehtiin”, mä pikemminkin
totean kuin kysyn.
”Mä tiedän, mitä tehdään”, Miriam sanoo ja
nousee tomerasti. ”Pitää deletoida.” Se lähtee kylpyhuoneeseen, mä seuraan, ja
olen vasta ovella, kun se jo oksentaa vessanpyttyyn. Se käy nopeasti,
minuutissa, ja sitten se vetää vessan. Ja noin vain se kaikki on poissa, koko
katastrofi, ei sitä ollutkaan. Saamme syntimme anteeksi.
Polvistun vuorostani pytylle, vähän
arastellen. Sormet kurkkuun, siihen lärpäkkeeseen siellä perällä, se aiheuttaa
kakomisen, enhän mä kestä lääkärin puulastaakaan kovin syvällä. Ei pitäisi olla
vaikeaa. Mä teen sen niin nopeasti ja hermoilematta kuin voin, mun pikku sormet
pitää työntää niin syvälle, että hampaat nirhaa kädenselkää. Olo on kuvottava,
vatsahappoja nousee ylös ja yökkäilen, mutta mitään ei tule, vain säälittävää nestettä.
Mun silmiin nousee kyyneliä, musta ei ole tähän, mä en osaa. Mutta Miriamin
vuoksi pakotan.
”Sä pystyt siihen”, se kuiskaa mulle ja
silittää selkää.
Pakotan sormet sisään, vielä syvemmälle,
ja sitten se tulee, aalto. Oksennuksessa on kökkäreitä, eiväthän munkit
ehtineet sulaa, mutta ne olivat niin pehmeitä, ettei sattunut. Ja siellä ne
ovat, lilluvat kauniisti. Syljen loput.
Tyhjentäminen – tyhjeneminen – on
euforista.
Tämä tuntuu taikuudelta. Koko pienen
elämäni mä olen luullut, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta tämä todistaa
toisin: menneen voi muuttaa, tapahtuneen nappaista pois, jos vain on tarpeeksi
nopea. Sen valkeneminen sykähdyttää mua niin, että alan nauraa, ja niin alkaa
Miriam, vatsahappoja poskella. Mutta se ei haittaa. Hän on kaunis kuin enkeli,
ja mä siinä rinnalla ihan kelvollinen, itseeni tyytyväinen, kerrankin.
Vasta myöhemmin mulle valkeni, että
deletoimista pitää harjoitella. Podin alemmuudentunnetta, koska se ei
tapahtunut yhtä helposti kuin Miriamilla, mutta eihän se voinut. Mulle se oli
eka kerta, Miriamille ei selvästikään, mutta enhän mä sitä tajunnut, Miriam kun
mulle näytti aina onnistuvan kaikessa heti.
