Tänään se oli lehdissä. Opintotukea leikataan vuotaan 2019 mennessä 70 miljoonalla. Sinä vuonna minä valmistun, ehkä, toivottavasti. Juuri nyt se tuntuu epävarmalta. Pelkään, että vuodet loppuvat kesken. Ja pelkään, että menetän toimeentuloni.
Kesäisin teen töitä. Viime vuosina olen myynyt marjoja ja jäätelöä, aiemmin feissasin Amnestylla ja pakkasin taimia. Ei sillä rahoiksi lyö, ei sinnepäinkään, mutta jos rahat laittaa säästöön, niillä pärjää ehkä seuraavaan kesään asti nostamatta lainaa. Viime syksynä kuitenkin nostin lainan, koska pelkäsin sitä, mitä tuleman piti. Nyt kadun, etten alusta asti ole kartuttanut opintolainaa, jotta selviäisin tulossa olevista leikkauksista. Tulevina vuosina minun on pakko käydä opintojen ohella töissä, jotta selviän, vaikka ottaisin lainaakin. Tukikuukaudet nimittäin loppuvat kesken, viimeisenä vuotenani en saa lainkaan opintotukea. Ilman opintoajan rajausta en olisi niin huolissani, mutta en ehkä ehdi käydä töissä koko ajan opiskelun ohella.
Joskus minusta jopa tuntuu, että me opiskelijat olemme yhteiskunnalle pelkkä painolasti. Että meidän odotetaan pian vain valmistuvan ja menevän töihin ja olevan hyödyksi. Nopeasti, tehokkaasti. Ehkä olisikin ollut hyvä mennä lähihoitajakouluun ja valmistua ammattiin 18-vuotiaana, sitten tehdä sitä 45 vuotta.
Eihän opintotuella elä. Ei se nyt mikään uusi juttu ole. Mutta entä jos jatkossa emme saa sitäkään vähää? Jos opintotukikuukausia leikataan entisestään?
Opiskelu on opiskelijan työtä. Tietysti meidän odotetaan opiskelevan täydellä tahdilla ja valmistuvan siinä ajassa kuin valmistumisen teoriassa pitäisi tapahtua, kolmessa, viidessä vuodessa. Yhtä asiaa päättäjät eivät kuitenkaan minusta ymmärrä. He eivät huomaa, että elämä tapahtuu opiskelijallekin. Norsunluutornista on helppoa katsella opiskelijoita, joilla opinnot venyvät ja rahat loppuvat, ja todeta sitten, että opiskelkaa ahkerammin. Näytämme varmaan laiskoilta ja kiittämättömiltä. Mutta ei se niin ole, ei aina, ei suinkaan.
Minä kerron.
Yksi meistä sai yllättäen lapsen. Kuultuaan raskaudesta hän yritti saada opiskeltua niin ahkerasti kuin mahdollista, jotta voisi hyvillä mielin jäädä äitiyslomalle. Samaan aikaan hän kävi töissä ja säästi rahaa, jotta pystyy huolehtimaan lapsesta. Yllätysraskaus ja epävakaa elämäntilanne sekä koulustressi väsyttivät häntä kuitenkin niin paljon, että paljon kursseja jäi tekemättä.
Yksi paistoi ABC:llä öisin hampurilaisia, jotta pystyi maksamaan vuokran. Hän oli ollut vaihdossa aiemmin eikä siksi ollut käynyt kesätöissä, minkä vuoksi rahat olivat muutenkin vähissä. Hän olisi tahtonut keskittyä kanditutkielman kirjoittamiseen, mutta ei töiden päälle oikein jaksanut. Töissä ei voinut kuitenkaan olla käymättäkään, ei ainakaan jos tahtoi syödä.
Yhden pitkä parisuhde päättyi. Oli ollut yhteisiä vuosia, melkein seitsemän, ja yhtäkkiä se kaikki hajosi. Sinä keväänä oli vaikeaa keskittyä opiskeluun, kun koko ajan itketti eikä mikään oikeastaan edes tuntunut merkitykselliseltä.
Yksi lannistui opiskeluissaan. Motivaatio alaan oli kaikonnut, sillä tulevaisuudennäkymät olivat huonot, palkka ei korkeaan koulutukseen nähden kovin hyvä ja arvostus vähäistä. Oli tehtävä täyskäännös, mietittävä uudestaan. Hän vaihtoi kokonaan alaa, mutta siinä vaiheessa osa tukikuukausista oli jo mennyt.
Minä sairastuin. Masennuksen takia useita kursseja jäi kesken vuosina 2013 ja 2014. Viime vuosi meni näitä vaurioita paikkaillessa sen sijaan, että olisin voinut edetä opintosuunnitelman mukaisesti. Enkä minä ole ainoa: mielenterveysongelmat ovat opiskelijoiden lääkärikäyntien yleisin syy.
Ja tapahtui varmaan muitakin juttuja. Ehkä joku vei alkoholisoitunutta vanhempaansa katkolle tai piti huolta dementoituneesta sukulaisestaan. Ehkä jonkun lähiomainen kuoli. Ehkä joku sai burnoutin. Ehkä joku sairastui syömishäiriöön. Ehkä jotakuta kiusattiin tai ehkä koulu ei muuten tuntunut turvalliselta paikalta.
Kaikenlaista sattuu. Työssäkäyvällekin. Miksei siis myös opiskelijalle?
